7.10.2016 Kohti Christchurcingia

Laivamatka kesti nelisen tuntia pohjoissaaresta eteläsaareen

Laivamatka kesti nelisen tuntia pohjoissaaresta eteläsaareen

 

Eteläsaarella ei kulje enää halpabussiyhtiöitä, mikä vaikeuttaa budjettimatkaamistamme. Mietimme liftaamista, ja sohvasurffausta. Pistämme usealle ihmiselle viestejä erilasille foorumeille: haemme sohvasurffauspaikkoja Chriscthurcista ja Pictonista. Haemme Wwooffaus ja Helpx paikkoja Greymouthista ja Queenstownista, jonne aiomme siirtyä joulukuun kymmenes. Olemme saaneet kaikkiin kyselyihimme sorry-no -vastaukset, ja se alentaa mieltä.

Toisaalta meillä molemmilla on edelleen rahaa säästössä emmekä juuri käytä sitä muuhun kuin asumiseen, liikkumiseen ja ruokaan ja juomaan. Emme kummatkaan erikoisemmin harrasta shoppailua, vaikka minun pitäisi käydä ostamassa itseasiassa pari mekkoa koska unohdin kaksi lempimekkoani Aucklandiin Sarahin luokse. Hän lupasi toimittaa ne kyllä minulle kunhan asetun aloilleni, mutta siitä ei ole minkäänlaista varmuutta milloin se tapahtuu.

Vapaa-ajalla olemme käyneet taidenäyttelyissä ja museoissa. Täällä museoiden, kirjastojen ja muiden julkisten rakennuksien taso on aivan eri luokkaa kuin Suomessa. Niihin laitetaan rahaa, ilmastointi toimii, arkkitehtuuri vaikuttaa ensisilmäykseltä järkevältä, toimivalta ja kauniilta. Museot ovat ilmaisia, joten ne ovat olleet hyvä lisä budjettimatkustamiseemme.

 

img_2386Pictonissa yövymme dormissa. Vasta päästyämme hostellin wi-fiin huomaamme, että molemmat henkilöt Pictonista, joille laitoimme viestiä sohvasurffauspaikasta olisivat hyväksyneet meidät luoksemme. Nyt on kuitenkin liian myöhäistä.

Seuraavana aamuna Lähdemme Chrischurchiin. Ilma on lämmin ja koestea. Vuoret muuttuvat jyrkemmiksi mitä etelämmäksi tulemme. Teillä on maatöitä alkumatkasta lähes parinkymmenenmetrin välein. En tiedä johtuuuko sekin maanjärityksistä, vai jokavuotisista tienparannustöistä. Bussikuski puhuu välillä mikkiin, mutta emme saa mitään selvää hänen aksentistaan. Kolmen tunnin päästä taivas aukeaa ja tulee ensimmäinen sade.

Bussimatka kestää yhdeksän tuntia eikä bussissa ole vessaa. Pysähdymme välillä kylien ravintoloissa. Tiet ovat mutkikkaat ja sateesta liukkaat. Maisemat henkeäsalpaavia.

Bussimatkan maisemat

Bussimatkan maisemat

4.12.2016 – 6.12.2016 Eteläsaari

15317995_10210409441571467_8001702755764875107_n

Aion ostaa tänään kannettavan. Minulla on matkassa tabletti, jossa on telakallinen näppäimistö, mutta eräänä päivänä Auckandissa se lakkasi toimimasta hetkellisesti ja se on toiminut muutoinkin hitaanlaisesti ja raskaasti.Joudun hoitamaan niin paljon koneella hoidettavia asioita. etten halua olla saman asian ääressä toistamiseen. Tabletti ei ole lähtökohtaisestikaan kovin laadukas, nopea tai reipas. Lisäksi kirjoitan kolmen viikon välein pakinaa sanomalehteen, joka vaatii toimivan koneen.

En silti kadu, etten ottanut vajaa vuoden vanhaa pinkkiä kannettavaa tietokonettani mukaan. Se olisi ollut liian painava ja senkin kunto on kyseenalainen: kaadoin kannettavan päälle kahvit puoli vuotta sitten ja olen pelännyt siitä lähtien, milloin se sattuisi rikkoutumaan. Silloin se suututti minua paljon. En ole ikinä ennen kaatanut mitään minkään päälle: paitsi teininä tietokoneen näppäimistön päälle Redcattiä, mutta siinä ei kärsinyt koko kone. Anna lupasi ottaa tabletin mukaansa Suomeen ja postittaa sen äidilleni.

Tietokoneeseen menee paljon rahaa ja alan huolehtimaan budjetistani. Anna haluaa käydä kirjakaupassa katsomassa postikortteja. Minä jään sohvalle istumaan jossa istun järkyttyneenä ostoksestani. Samalla tunnen kuinka maa järisee. Ikkunan vierellä mieskin huomaa sen ja kysyy minulta tunsinko minä sen ja nyökkään. Se menee ohi äkkiä eikä kukaan muu tunnu huomaavan mitään.

Airbnb kämppään saavuttuamme lataan Uuden-Seelannin kännykkäni. Hankin Aucklandissa Vodafone prepaid kännykkäliittymän vanhaan kännykkääni, jonne laitoin 20 dollaria. Annoin ikävä kyllä kännykkäni prepaidliittymineen olla datayhteydessä nettiin, joka kulutti tuon parikymppisen salamannopeasti. Täällä ei ole sellaisia asioita kuin unlimited data, vaan maksat minkä käytät. Täällä paikalliset kuluttavat kännykkäliittymään kuussa noin satasen vähintään. Vaikka nettiliittymät toimivat huonosti, Pohjoissaaren kaupungeilla on erinomainen ilmainen wi-fi verkosto. Erilaisten kännykkäliittymien Hotspotteja löytyy kadunkulmissa, jonne voi kunkin kännykkäliittymän omistava henkilö mennä dataamaan ilmaiseksi.

Illalla katselemme wooffauspaikkoja uudelta koneeltani. Olemme edenneet rivakkaan tahtiin. Se johtuu osaltaan siitä, ettemme ole saaneet vapaaehtoistyötä mistään, mikä olis vaatinut paikalleen asettumista eri tavalla. Olemme suunnitelleet etelä-saarelle siirtymistä huomiseksi. Se ei ole niin helppoa kuin aluksi luulin. Lauttamatka Cookin salmen yli maksaa satasen, emmekä pääse saman päivän aikana Chrischurchiin. Syynä on maanjäristyksien aiheuttamat tievauriot, jonka vuoksi joudumme kulkemaan mutkikkaampaa reittiä, joka vie eteläsaaren pohjoiskärestä 9 tuntia. Joudumme jäämään Pictoniin, pieneen Twin Peaksimaiseen kylään, kuten Anna asian kuvaili saavuttuamme sinne.

Lähdemme kohti eteläsaarta kuudes joulukuuta. Laivamatka kestää neljä tuntia ja se on upea. Tapaamme kannella pariskunnan, josta toinen kysyy olemmeko Suomesta. Hän on itse virolainen, mutta hänen miesystävänsä espanjalainen. Kerron, että tänään on Suomen itsenäisyyspäivä. Tunnemme ehkä jonkinlaista yhteyttä, olemmehan irrottautuneet aikoinamme samasta valtiosta. Jos kaikki olisi mennyt toisin, olisimme edelleen samaa maata.

He ovat autolla liikenteessä ja ovat kiertäneet joitakin luonnonpuistoja. He eivät näytä kovin puheliailta tai innokkailta, vaikka itse aloittivatkin keskustelun ja jätämme heidät rauhaan. Juomme vielä yhdet paikalliset oluet ennen kuin saavumme etelä-saarelle, alueelle jossa tuotetaan suuri osa uusiseelantilaisesta viinistä.

Nukkumaan menessä saan ystävältä viestin, jossa ikkunalaudalla on kaksi kynttilää ja minun tulee ikävä Suomea.

2.12.2016 – 3.12.2016 Rotorua, Wellington

Yöpaikkamme Aucklandissa, ystävällisen Sarahin luona

Yöpaikkamme Aucklandissa, ystävällisen Sarahin luona

img_2011

Aucklandin keskustaa

Aiemmat vastoinkäymiset ovat muuttuneet naurunaiheiksi. Ihmiset ovat olleet ystävällisiä. Julkisia vessoja ja jopa suihkuja on kaikkialla ja niitä siivotaan jatkuvasti. Ruokakaupoissa ja baareissa kysytään henkilöllisyystodistuksia. Henkilökortti tai kansainvälinen ajokortti eivät käy, enkä erään kerran saa ostettua viiniä. Joudun kantamaa passia mukana kaikkialle, mutta se ei hermostuta minua. Täällä on turvallista olla.

15317736_10210409655896825_3692022818956502576_n

Siiderin etiketti näyttää meikäläiseltä!

Lähdemme aamulla Manabussilla kohti Rotoruaa. Manabussi komeilee suomalaisen Onnibussin vaatteissa. Nettisivutkin ovat identtiset ja niiltä on helppo tilata liput. Anna on ihastunut kaikkeen tähän vehreyteen. Palmujen vierellä kasvaa saniaisia ja sellaisia kasveja joille meillä ei ole edes sanavarastoa. Vastapäätä komeilee kuusia, joita myydään joulukuusiksi.

Kierrämme Rotoruassa pienen reitin, jonka varrella on kuumia lähteitä, jotka pulppuavat kuin laava. Alueella haisee mädäntynyt kananmuna: vulkaanista rikkiä. Olemme tilanneet yöliput Wellingtoniin, ja bussi lähtee aamu yhdeltä. Hengailemme baareissa, mutta emme juo mitään. Olemme molemmat väsyneitä. Toissapäivänä menimme päiväunille kello kahdeksan illalla ja nukuimme vahingossa seuraavaan päivään kello seitsemään, peseytymättä ja päivävaatteet yllä.

Saavumme Wellingtoniin aamulla seitsemän tunnin matkan jälkeen. On lauantai ja kaikkialla on hiljaista. Kävelemme rautatieasemalta Infocenteriin. Käännymme väärään suuntaan kolmesti ja kahden kilometrin sijasta kävelemme kolme ja matkaan kuluu neljäkymmentäminuuttia.

 

15220131_10210381518033396_6303973867745991727_n

Wellingtonin kaupunki hurmasi meidät molemmat

Infopiste on remontissa ja vaihtanut paikkaansa. Olemme nääntyneitä emmekä jaksa suunnistaa uuteen infopisteeseen vaan istahdamme penkille. Tuntuu hyvältä lepuuttaa hartioita. Säädän rinkan hihnoja hieman paremmin istuviksi ja lähdemme rautatieasemalle, josta jatkamme matkaa lähiöön, josta oleme varanneet Airbnb yöpaikan, Johnssonvilleen. Väsymyksestä huolimatta olemme aamuisen seikkailumme myötä yhtä mieltä siitä, että Wellington on ihana kaupunki, emmekä malta odottaa, että pääsemme tutustumaan siihen.

 

15253553_10210402185710075_6965271024584553984_n

Tätä vehreyttä ei voi ylittää!

1.12.2016 Ensimmäinen

Peking

Peking

On aamu ja makaan Hillcristissä, Aucklandissa kaverini kaverin makuuhuoneessa, jossa meidän on vielä määrä olla yksi yö. On joulukuun ensimmäinen, suomessa vielä viime kuun viimeinen. Varasimme eilen yöbussin Rotoruan kautta Wellingtoniin ja aiomme olla maan pääkaupungissa muutaman yön. Tänään menemme Takapunaan, rannalle katselemaan tulivuoria, sulanutta laavaa ja merta. Marraskuussa päättyi kevät ja nyt lämpöä on yli kaksikymmentä astetta.

Matka on ollut pomppuinen ja värikäs. Lentomme peruuntumisen jälkeen jännitimme oikeastaan aika paljon sitä, miten tulevan pitää. Lento Helsinki-Vantaalta Arlandaan olikin myöhässä yli puolituntia mikä tarkoitti tunnin vaihtoajalla katastrofia. Lennon piti lähteä kaksikymmentä yli, olimme perillä 10 yli. Kukaan ei osannut sanoa mitään siitä odottaako kone vai ei, kehotettiin vain kiirehtimään minkä jaloistaan pääsi. Onni onnettomuudessa uutta reittimäistä ei tarvittu, vaan he odottivat meitä, joskin vastahakoisen tuntuisesti. Edessä oli 10 tunnin lento Pekingiin, jossa 14 tunnin odotus lentokentällä. Piipahdimme Tianmininaukiolla ja söimme luonaan lähiravintolassa. Palasimme takaisin kentälle, jossa odottelimme nuutuneina lentoamme. Edessä oli 12 tunnin lento Aucklandiin, Uuden-Seelannin isoimpaan kaupunkiin. Turvatarkastukset menivät hyvin, ja ihmiset olivat ystävällisiä. Saavuttuamme hakemaan laukkujamme vastassa oli yllätys tai sinänsä ei. Laukkuja ei tullutkaan.

 

 

Olemme edelleen, kolmatta päivää ilman laukkujamme. Siitä huolimatta Auckland on kaunis. Pieni, suuri kaupunki. Ihmiset ovat ystävällisiä ja avuliaita. Kaikkialle on helppo mennä, mikään ei tunnu vaikealta. En ole ikinä ollut näin lähellä etelämannerta. iltaisin taivaalla näkyyy vain muutama tähti, tähtikuviot näkyvät pohjoisella puoliskolla.
Meren rannalla ihmiset tulivat kertomaan tulivuorten historiasta ja varoittelivat auringosta. Auringon laskiessa mietin kuinka se sama aurinko kääntyy nyt suomeen ja siellä alkaa kohta sarastaa aamu. Kotona huomaan kuinka Korkealta paistava aurinko poltti nenänpään kesän ensimmäisenä päivänä.

 

ps lisää kuvia tulossa myöhemmin …

26.10.2016 Viimeinen

Illallinen

Illallinen

Seison viidennen kerroksen erkkerihuoneistossa ja katselen taivaanrannassa kytevää valoa. Sateen uhka leijuu ilmassa koko päivän, mutta huomenna Helsinki on jo pakkasella. Ylihuomenna kello viisi Pekingissä on neljä astetta lämmintä, Auclandissa 15. Sohvalle laitan pedin itselleni. Se on eri kuin eilen, eri kuin huomenna. Mietin kuinka monta on vielä edessä. Lakanat tuoksuvat puhtailta, käyttämättömiltä.

 

Sturenkadun ja Mäkelänkadun risteyksessä on neliskantikkain baareja, joiden edustalla näkee toisistaan erilaisia ihmisiä. Vallilan talot tuntuvat tutuilta, kuin vanha ystävä. Siltsu kaataa lasiin viiniä ja on sytyttänyt kynttilöitä. Aamulla naureskelimme ja sovitimme toistemme vaatteita. Ihan kuin olisi ollut yökylässä, pyjamat päällä kokopäivän, ilman rintaliivejä ja hiustenpesua. Päivä täynnä hupsutuksia ja tyttöjen juttuja. Kiipeämme Vallilan kalliolle, joissa kerran kesällä joimme pussikaljaa. Siellä katselimme kaukaa hohtavaa, katoavaa valoa.

 

Illallisen jälkeen Siltsu lähtee teatteriin ja pukee punaisen mekon päälle. Minä laitan punaista huulipunaa ja lähden toisen kaverin kanssa yksille. Sen jälkeen kiirehdin bussi numero 51. Vettä sataa tihuttain ja en saa selvää missä olen. Näinkö äkkiä sitä tulee vieraaksi menneelle ja sopeutuu nopeasti uuteen.

 

Annan luona mietin vielä kerran mitä otan mukaan. Pinkki kannettavani on hieno ja uusi ja upea, mutta vielä 16 tuuman näytöllään paljon tilaa ja huomiota. Paino on lähemmäksi kahta kuin yhtä, lähempänä kolmea kuin yhtä ja puolta. Lataan tablettini, katson tunnistaako se kamerani muistikorttia ja liitän sen telakkaan, jossa on näppäimistö. Elämä pyörii niin helposti koneen ja internetin ympärillä.  Kumman otan mukaan, kysyn jo kolmatta kertaa ja Anna hermostuu ja sanoo ristiriitaisesti tahallaan ärsyttääkseen minua.

 

En tiedä vieläkään.

 

Illalla nukkumaanmeneessä katson itseäni peilistä. Huulipuna on säilynyt, vaikken ole laittanut sitä moneen tuntiin. Petaan pedin ja laitan vesilasin lattialle sängyn viereen. Anna siirtää sen lattialta pois, huolehtii ettei se kaatuisi. Anna on tehnyt itselleen pedin lattialle. Haen kaulaliinan naulakosta. Sanon, että kurkkuni on edelleen kipeä, jo kolmatta viikkoa. Anna nauraa asusteelleni. Kello on yli puolen yön ja huomautan, että huomenna tähän aikaan olemme Pekingissä.

 

Ylihuomenna tähän aikaan alkaa uusi elämä.

25.11.2106 Black Friday

Lennot on peruttu.

Lufthansan lakon vuoksi emme pääse lähtemään ensimmäiselle lennollemme, jonka vuoksi koko lento Uuteen-Seelantiin peruutettiin. Kun saan tietää tästä, on torstai 24.11 ja kello on yli yhden iltapäivällä. Olen juuri pakannut tavarani ja lähdössä Tintin ja Johkun ovesta ulos, kun katson kännykkääni. Lausun ääneen kirosanan ja teen päätöksen. Astun rappukäytävään, nousen bussi numero 43:seen ja menen Annan luokse. Vasta siellä alan järjestelemään asioita.

 

Tsättään Kilroyn nettituen kanssa, joka kehottaa soittamaan heidän kansainväliseen palveluunsa, koska olemme ostaneet lippumme netistä. Hän sanoo, että Lufthansa ei ota vastaan puheluita asiaan liittyen, joten tämä on fiksuin tapa hoitaa asioita. Näppäilen numeron. Soitan, koska Anna ei koe sellaisia asioita omakseen ja minä taas toisaalta olen niissä jokseenkin hyvä. Tällaisissa tilanteissa tulen ajatelleekseni kuinka loistava sihteeri minusta tulisikaan.

 

Harkitsen hetken kaiken jättämistä taakseni ja muuttoa vaikkapa Turkuun. Aurajoen varsi on houkuttanut minua aiemminkin, en tiedä miksi. Ehkä siksi, että se tuntuu olevan Suomen kaupungeista ainoa, joka ei yritä olla kuten Helsinki tai muu maailma. Samassa Kilroyn nettisivuille lämähtää mainos, jossa hehkutetaan irtiottoa Working Holiday viisumilla Uuteen-Seelantiin. Mainitsen siitä Annalle ja molemmat naurahdamme. Varsinainen irtiotto. Kaikesta voi syntyä varsinainen soppa ja silloin tekee mieli paeta.

 

Asiat eivät järjesty moneen tuntiin. Anna pakkaa laukkunsa sekunnissa, mutta ei ole hoitanut esimerkiksi syntymätodistuksen kopioita tai tiliotteen hankkimista. Minä pakkaan laukkuani pidempään, vaikka olen hehkuttanut kuinka onnistuneen kevyesti olen pakannut tavarani. Löydän sellaisenkin aarteen kuin 90-luvun vyölaukku, jonka aion ottaa mukaan. Ilman sitä kesäni pyörämatkat töihin olisivat olleet tylsiä ja vaikeampia, kun kaikki tarpeellinen olisi ollut jossain repussa tai tarakalla.

 

Illalla saan uuden lipun, mutta Anna ei. Lento siirtyy sunnuntaille ja minua harmittaa kovasti. Aiomme peruuttaa yöpaikkamme, mutta kun yritämme etsiä uutta tajuamme ettei se ole enää näin pienellä varotusajalla kovinkaan kannattavaa taloudellisesti ja kysymme houstilta voimmekko olla kolmen yön sijasta yhden.

 

Siirto onnistuu, mutta palautusrahat eivät löydä oikealle luottokortille, koska kyseinen luottokortti ei ole enää voimassa. Yritän olla yhteydessä Airbnb:hen, mutta en löydä mistään kontaktisähköpostia, ja otan varulta yhteyttä pankkiin. Matkavakuutuksesta taas kerrotaan, että he eivät korvaa lakon aiheuttamia korvauksia ja meidän pitää olla yhteydessä lentoyhtiöön. Lentoyhtiömme taas on Air China, ei Lufthansa, joten pitää toivoa parasta, että nettisuilla on tarpeeksi selkeät englanninkieliset ohjeet. Pankista tulee viesti, että pankkivirkailija voi hoitaa asian minun puolesta ja käskee minun olla rauhallisin mielin. En silti luota mihinkään liikaa, varsinkaan taloudellistenasioiden järjestymiseen ellei niitä järjestä itse.

 

Väsyn ja alan ärtyä. Sanon Annalle, etten jaksa enää katsoa yöpaikkoja ja minun täytyy jokatapauksessa mennä hakemaan vielä kaksi laukkua Tintiltä ja Johkulta, jonka jälkeen joudun etsimään yöpaikan täksi yöksi, sitten seuraavaksi ja vielä sitä seuraavaksi. Pistän T:lle viestiä, ja hän sanoi ottavansa minut avosylin vastaan. T on se sama ystävä, jonka luota lähdin 3.11., jolle heitin heipat ovenraossa ja nousin Joensuun bussiin. Tuntuu ettei siitä olisi niin pitkä aika, sanon kun astun sisään vanhaan jugendtaloon.

 

Mutta mitä kaikkea sillä välillä onkaan tapahtunut. Mietin elämää, joista yksi on päättynyt.

 

Syömme nepalilaista ja olemme molemmat vaisuja. Iltaa kohden piristymme ja valvomme kahteen aamuyöllä. Kerron T:le Tuvalusta, joka sijaitsee lähellä Uutta-Seelantia ja joka hukkuu hetkenä minä hyvänsä. Katsomme netistä kuvia siitä ja se koskettaa jotenkin meitä molempia.

 

Perjantaiaamuna herään T:n lemmikkikanin metakkaan ja huudan sille. Se lopettaa heti, mutta jatkaa taas kohta. Huudan uudestaan ja se lopettaa nyt kokonaan. Herättyäni silitän sen päätä ja pahoittelen käytöstäni. Anna pistää viestiä että sai vihdoin uuden lipun, samaiselle lennolle. Ikkunasta tuleva valo häikäisee. Muistan yhtäkkiä, että minulla on likavaatepussissa neljä likaista alushousua ja yksi sukkapari, jotka minun on ollut määrä pestä kokonaisen viikon ajan. Toisaalta, on Black Firday. Minun tekisi vaan heittää ne roskiin ja käydä ostamasta alakerran Forumista uudet ja tuhota luontoa.

 

Samalla muistan, ettei minulla ole vieläkään toista adapteria ja Annalla ei ole ensimmäistäkään. Päätän käydä kakkukahvilla jossain helsinkiläisessä ravintolassa, ostaa alushousuja ja adapterin. Tintti kutsui minut lounaalle luokseen kello yhdeksi  ja menen sinne. Sen jälkeen ostan viinipullon, menen Annan luokse suunnittelemaan reissua. Tajuan, ettemme ole oikeastaan suunnitelleet sitä yhdessä ollenkaan ja miten paljon on kaikkea mitä emme tiedä.

 

Vatsanpohjassa mölyää innostus.

22.11.2016 Odotus

 

Aamulla on päänsärky ja nukun pitkään. Kun nousen ylös, Tintti on lähtenyt jo jonnekin, en muista minne. Ehkä töihin? Vai tekemään väitöskirjaansa? Käyn suihkussa, pesen hampaat ja keitän kahvit. Kahvinkeitin on pesukoneessa ja minulta menee hetki ennen kuin saan koottua sen. Keitän vain itselleni, vaikka visamestareiden whatssappkeskustelusta huomaan, että myös Johku on viereisessä huoneessa hereillä.

 

Minulle tulee mieleen lapsuuteni aamut. Olen ehkä neljä tai viisi, mutta en voi olla sitä vanhempi, koska minä ja veljeni nukumme vielä samassa lastenhuoneessa. Minä nukun ovesta katsottuna vasemmalla ja veljeni oikealla puolella. Heräsin lähes aina aikaisemmin kuin hän. Minulla oli tapana venytellä kovaan ääneen, mistä veljeni ei tietenkään pitänyt. Tein sen kyllä tahallani. Halusin herättää hänet yninälläni, jotta voisimme mennä aamukahvin jälkeen katsomaan yhdessä lastenohjelmia ja mahdollisesti painia siinä välissä. Mutta veli halusi nukkua, aivan kuten äitikin. Perheenjäsenistä isä oli ollut jo kauaa hereillä, rantarakennuksessa tai järvellä. Niinpä jouduin katselemaan yksin lastenohjelmia. Lempipaikkani oli olohuoneen lattialla, metrin päässä televisioruudusta. Tällaisina aamuina sellaiset asiat tulevat mieleen, en tiedä miksi.

 

En osaa käyttää moccamasteria ja minusta tuntuu, että masterin mitta on vääränlainen. Kahvi maistuukin liian vahvalta. Olen juonut kahvia neljä vuotiaasta lähtien ja ainoa tauko tavassani  olin vaihto-opiskeluaikanani Cambridgessä, Englannissa. Painiskellessa moccamasterin kanssa tajuan, että tallaista se tulee olemaan seuraavat puoli vuotta. Taistelua uusien kahvinkeittimien kanssa. Toinen on suihku. Ne kaksi tuntuvat aina niin vaikeilta toiminnoilta vieraissa paikoissa.

Cambridgessä oli ihan asua.

Cambridge, vanhus ja koira

Kello kahden aikaan Johku lähtee kaupungille ja minä palautan viimeisen lainani Töölön kirjastoon. Kävelen lounaalle Tin Tin tangoon. Tintti vei minut sinne ensimäistä kertaa viitisen vuotta sitten. Söimme savulohisalaattia, ja otan sen nytkin. Lähtiessä pois minut ohittaa mies, jonka tunnistan välittömästi erääksi entisen työpaikkani kanta-asiakkaaksi. Hän katsoo minua ja tervehtii yllättyneesti hymyillen. Huomaan hänen seuraavan menoani vielä suojatien ohituksen jälkeen.

 

Loppupäivän kirjoitan ylös osoitteita, nettisivuja, bussivuoroja ja teen matkustusilmoituksen ulkoministeriöön. Luen Working Holidayihin liittyviä blogeja, mutta ne eivät tarjoa minulle mitään uutta tietoa. Aloitan pakkaamaan uutta rinkkaani. Se vaikuttaa hyvältä ja tilavalta. Anna tuo minulle loput tavarani ja sovimme tapaamisen huomeaamuksi kello kymmenen rautatieasemalle ja noudamme rahat.

 

Illalla Johku ja Tintti lähtevät teatteriin ja minä jään yksin. Alan haaveilemaan ja minulle tulee tarve lähteä kävelylle. Niin kuin aina, kun elän kuvitelmissani. Kuljen Töölön kirjaston ympäri samaa reittiä kuin päivällä. Tuijottelen talojen seiniin ja löydän mona paikkaa, joho on iskostettu laattoja joissa kerrotaan kuinka ”Se ja se asui siinä ja siinä”. Ravintolan edustalla seisoo rykelmä ihmisiä. Naisilla on pitkät kauniit villakangastakit, värjätyt vaaleat hiukset ja kalliit korut. He näyttävät kuin olisivat eri maailmasta.

Töölössä, Runolassa asui kuuluisia ihmisiä

Töölössä, Runolassa asui kuuluisia ihmisiä

Töölön kirjaston vasen sivu on ikkunoita täynnä ja sinne näkyy sisälle. Tarkkailen hetken asiakkaita ja tajuan, että on sulkemisaika. Pian työntekijät pääsevät pois ja asiakkaat jatkamaan elämäänsä. Kierrän Sibeliuspuiston ja harkitsen meneväni viinilasilliselle lähiravintolaan.

 

Kännykkäni värisee viesteistä. Klikkaan vahingossa säätiedotusta ja huomaan sen yltävän jo ensi viikolle. Sunnuntaina tuulee ja on melkein kaksikymmentä astetta lämmintä. Mietin lentoemäntiä ja lentäjiä. Kuinkakohan pitkään he ovat jo tienneet, että ovat työvuorossa perjantaina 25.11. Milloin tuosta päivästä tuli muutakin kuin vain kaukainen numero. Ihan pian sekin on jo ohitse.

 

20.11.2016-21.11.2016 Helsinki, vielä kerran

 

img_1787

Viimeisen kerran kirjoitan kotisavossa ennen lähtöäni. Äitin Marimekkoliina ja minun pinkkiläppäri sointuu hyvin yhteen.

 

Matkustan koko päivän. Herään aikaisin itkua muistuttavaan yninään, joka myöhemmin paljastuu veljenpoikani innokkaaksi kiljumiseksi. Äiti keittää minulle kahvit ja näyttää itkuiselta. Kahvi on vahvaa, juuri sellaista, jollaisena minä sen haluan, mutta johon äiti ei koskisikaan.

 

Vanhemmat asettuvat katsomaan hiihtoja ja veljenpoikani istuu kiinnostuneena isäni linnunpesässä. Puolenpäivän jälkeen isä käynnistää auton ja pakkaa laukkuni takapenkille. Olen edelleen huolissani reppuni tilavuudesta, mutta en voi sille asialle tällä hetkellä mitään ja päätän olla ajattelematta asiaa. Pihatieltä vastaan ajaa veljeni. Olen kyyristynyt sitomaan kengännauhojani enkä näe häntä.

 

Vien linja-autossa kaksi paikkaa ja toivon, ettei bussi tulisi täyteen, vaan saisin pitää valloitukseni. Matka kestää lähes yhdeksän tuntia ja kulkee Kuopion, Varkauden, Mikkelin ja Lahden kautta Helsinkiin. Alkumatka on sateista, mutta Siilijärven kohdalla alkaa sataa lunta. Se ei kestä pitkään vaan jo Varkaudessa sataa vettä.

 

Leveä savon murre täyttää koko bussin. Kuopiossa nousi kyytiin joukko parikymppisiä, jotka ovat menossa puheidensa perusteella Savonlinnaan ja vaihtavat Varkaudessa liikennöitsijää Suonsalonliikenteen. Ympärillä kuulee puhuttavan sellaisista paikkakunnista kuin Vieremä, Kiuruvesi, Leppävirta. Samankaltaisia paikkoja kuin omanikin. Mikkelin jälkeen alkaa kuulla puheita Helsingistä erilaisella nuotilla. Huomaan olevani ainut, joka on matkustanut näin pitkän matkan pohjoisesta etelään.

 

Bussi pysähtyy Vallilassa Kangasalantiellä, joka olisi entisen kotini välittömässä läheisyydessä. Liikennevaloissa Apteekin talon kohdalla katson ylöspäin viidennen kerroksen erkkeriin. Siinä asuu ystäväni, jonka luona olen myöskin majaillut monta kertaa. Jatkan matkaa päätepysäkille, Kamppiin, mistä minulle tulee aina mieleen Victoria stationin bussiasema Lontoossa. Karu, jääkylmä ja paljon ihmisiä.

Helsinkiin oli tullut jouluvalot

Helsinkiin oli tullut jouluvalot

En voi uskoa, että asun Helsingissä. Aina kun pysähdyn ajattelemaan asiaa, sydämeni käpristyy kummastelemaan asiaa. Ei meiltä päin lähdetty Helsinkiin. Helsinki tunnustikin aluksi erilaiselta, en halunnut jäädä sinne millään. Ihmiset, tavat ja puhe – kaikki oudoksutti. Nyt olen asunut täällä jo viisi vuotta, pieniä väliaikoja lukuunottamatta. Se silti jaksaa ihmetyttää aina. Kun kulkee presidentinlinnan ohitse tai jonkun kauniin ravintolan tulen aina ajatelleeksi, etten ikinä uskonut päätyväni tänne. En tiedä toisaalta mitä luulin. Ehkä jääväni Jyväskylään, jossa asuin edelliset viitisen vuotta. Elämä on niin sattumanvaraista.

Johkun ja Tintin koti, < 3

Johkun ja Tintin koti, < 3

Menen raitiovaunupysäkille ja nousen nelosratikkaan. Jään pois Töölönhallin kohdalla. Askeleeni ovat tänne tutut. Olen yöpynyt lukuisia öitä Tintin ja Johkun luona.  Heti oven avattuani kerron rinkkaongelmistani heille. XXL:n nettisivuilla on myytävänä Haltin sininen rinkka 65 L, 109 euroa. Olen myös katsellut yhtä tori.fi:n 95 e ja 70 l rinkkaa. En tiedä, kumman valitsisin. Johku sanoo, että valitse käytetty, Tintti komppaa kanssani sinisen rinkan kauneutta. Heistä ei ole siis kovinkaan paljon apua päätöksenteossani.

 

Maanantaina käyn kiertelemässä kauppoja. Olen arvioinut raitiovaunupysäkit väärin. Jään pois väärällä ja joudun kävelemään taaksepäin pysäkin verran. Erehdykseni vuoksi matkan varrella on paljon houkuttelevia liikkeitä. Ostan yhdestä niistä punaista luomiväriä ilman palettia ja mietin mihin voin laittaa sen, että se pysyisi ehjänä.  Käyn sovittamassa rinkkoja XXL liikkeessä ja Itersportissa. Sininen tarjouksessa ollut rinkka ei näyttänytkään todellisuudessa niin kauniilta. Oikeastaan se näyttää rumalta. Niin kuin monet asiat näyttävät, kun niistä tulee todellista. Sovin käytetyn rinkan myyjän kanssa tapaamisen ja näen hänet Kluuvin edustalla. Hän pudottaa antamani viisikymppisen setelin vahingossa roskakoriin. Se on meistä molemmista hassua ja nauramme sille hetken.

2016-11-21

Uusi rinkkani, Haltin Vertical 7, 70 L

 

Istun nelosratikassa tyhjän rinkan kanssa. Se kääntyy Kolmen sepän patsaan kohdalta oikealle. Sen kulman kohdalla olen kerran suudellut miestä, johon olin rakastunut. Kyytiin nousee nainen huskyn kanssa, jonka huomaan tuijottaman raitiovaunun takaosaan. Käännyn katsomaan ja huomaan, että siellä on koira. Koira ja sen omistajat ovat samat, jotka olivat eilen samassa raitiovaunussa kuin itsekin ja heistä toinen oli myös samassa linja-autossa. Mies kohdistaa katseeni minuun ja tiedän hänen tunnistaneen minut. Käännyn ja katselen ikkunasta ulos. Kuulen heidän puheensa vaikka raitiovaunussa on täyttä. Jään kisahallin kohdalla pois ja menen kauppaan. Ostan sieltä neljä olutta. Illalla pubivisailen kavereideni kanssa viimeistä kertaa ennen lähtöäni.  Ehkä joku kavereista huomaa, että minulla on uutta luomiväriä.

19.11.2016 Matkapakkailua

Lastenhuoneessa on vaaleansiniset tapetit, joissa on pilviä. Pistän veljenpoikani nukkumaan pinnasänkyyn ja odotan, että poika nukahtaa. Hän leikkii unileluilla, ketulla ja kalalla. Makaan viereisessä sängyssä, pidän silmiä kiinni ja leikin nukkuvaa. Ikkuna katsoo kohti järveä. Tämä oli minun huoneeni yli kaksikymmentä vuotta sitten.

 

Pojan pää on hiestä märkä kun nousen ylös ja silitän vielä poskeaan. Lapsen iho on kimmoisa, painoton. Ihmeellistä, miten kaikki se häviää meistä joku päivä. Katson ikkunaan päin ja mietin sulkeako kaihtimet. Jään päällä liikkuu sulaa vettä.

 

Keittiössä huomaan kuinka talitiaiset ovat syöneet kaikki pähkinät. Yksi sinitiainen tarkastelee menoa pää kallellaan ja menee kennolle viimeisenä. Ne lentelevät puiden luokse. Äiti kertoi, että tiaiset tekevät ikkunan tiivistevilloista talvipesiä ja sotkevat samalla parvekkeen. Ne voivat myös luulla, että on jo kevät.

 

Uuden-Seelannin reissuun on vajaa viikko. Lähden huomenna puolen päivän aikaan. Pakkaan reppua ja alan huolestua siitä mahtuvatko kaikki tavarani mukaan. Aion ottaa mukaan 40 litraisen rinkan ja käsimatkatavaroihin samankokoisen repun, jonka nyöritän remmeillä pieneksi. Käsimatkatavan maksimi paino saa olla 5kg, rinkka painaa kymmenisen. Olen tähän asti ollut vakuuttunut, että saan kaikki tarvitsemani mukaan, enkä tarvitse isompaa rinkkaa. Enää en muista mitä varsinainen rinkkani sisältää, koska se on Annalla ja alan huolehtia liikaa.

 

En ole aiemmin harrastanut gramman viilausta, mutta nyt olen antanut sillekin pikkusormen. Olen hankkinut retkeäni varten silkkimakuupussin, jonka paino lienee vain 100 g tai vastaavaa, sekä kevyen retkipyyhkeen. Niiden on kerrottu monissa yhteyksissä olevan kevyitä ja käytännöllisiä. Niiden lisäksi olen ostanut uuden, vettä pitävän ohuen takin, jonka on määrä toimia sadetakkina. En ole varma aionko ottaa mukaan sadehousuja ja merkitsen sen kysymysmerkillä listaani.

 

En sinänsä halua investoida isompaan rinkkaan, koska minulla on jo saatavilla pienempi. Ihminen tulee toimeen yllättävän vähällä. Matkan pituus ei ole myöskään suoraan verrannollinen rinkan sisältöön. Kokemuksesta tiedän, etten tarvitse puolen vuoden reissulla juurikaan enempää tavaraa kuin kahden viikon reissulla. Kysymys siis kuuluu paljonko olen valmis kantamaan mukana. Vastaus on, etten aio kantaa enempää kuin 15 kg.

 

Jos aion pitää päätöksestäni kiinni, minun täytyy olla valmis jättämään taakseni kaikki kysymysmerkilliset asiat listastani. Minun täytyy varautua siihen, että joudun merkitsemään yhä useamman tavaran ja vaatteen kysymysmerkillä. Huomaan, että aika on antanut paljon anteeksi. Olen maleksinut vanhempieni talossa kaksi viikkoa vanhoissa repaleisissa vaatteissa. Olen etääntynyt tavaroistani, enkä enää välttämättä halua raahata kolmea lempimekkoani toiselle puolelle maailmaa.

 

Juomme äidin kanssa kahvit. Veljenpoikani herää ja koputtaa itkuisena pinnasänkyyn. Yritän saada pojan ikävän muualle selailemalla Atlasta ja kertomalla, että lähden reissuun. Tajuan, että näen hänet seuraavan kerran kun hän on neljä, eikä enää mahdu pinnasänkyyn, koska on jo nyt siihen liian pitkä. Pian hän unohtaa surunsa ja astuu huoneesta keittiöön kahville äitini seuraksi.

 

Ovihaan lankku narisee kun lähden huoneesta. Niin kuin lapsena. Tätä minun tulee ikävä.

17.11.2016-18.11.2016 Muistolehto

 

fullsizerender-2

Kesällä aamukahvit parvekkeella tädin neulomissa villasukissa. Eeva Kilven teos lukulistalla.

 

Tänä vuonna lumet sulavat kahdesti. Ensimmäisen kerran ennen pääsiäistä, nyt puolessa välissä marraskuuta. Uudessa-Seelannissa on lämpöä jo melkein kaksikymmentä astetta. On hankalaa kuvitella sitä lämpöä. Välillä on vaikea kuvitella yhtään mitään, mikä ei ole tässä ja nyt.

 

Torstaina ajamme isän kanssa kolmekymmentä kilometriä pohjoiseen päin ja sitten itään kappelille. Olemme paikalla kymmentä vaille. Nousen autosta ja tervehdin paikalle saapunutta iso-tätiäni ja tämän miestä. Täti kysyy, millaista on asua Helsingissä ja toteaa ettei olla nähty kymmeneen vuoteen. Kysyn tätini vointia ja hän kysyy minulta Uudesta-Seelannista. Kerron, että olen hankkinut working holiday viisumin vuodeksi ja että aion etsiä töitä, mutten tiedä vielä mitä tai mistä. Iso-täti sanoo, että hänelle tehdään pallolaajennus vuodenvaihteessa.

 

Menemme sytyttämään kynttilät ja astumme kappeliin. Hautajaistoimiston väki kysyy haluammeko nähdä vainajan. Muut vastaavat ei, minä vastaan kyllä. Koivuarkku ruuvataan auki ja vainajan kasvoilta nostetaan valkea liina. Siinä kohmean kalmassa makaa tätini, jähmeänä ja kylmänä. Silitän otsaa ja hiuksia. Korvannipukka tuntuu sileältä sormia vasten.

 

Muistokellot soivat kahdeksankymmentäneljä kertaa ja kestävät lähes neljä minuuttia. Asetan valkean liinan takaisin tädin kasvojen päälle. Se menee hieman vinoon, mutta en korjaa sitä. Liinan alla täti näyttää elottomalta, ei nukkuvalta, ei rauhalliselta, ei onnelliselta tai onnettomalta, vaan elottomalta. Minusta niin on hyvä.

 

430687_3108112140867_1974400352_n

Joutsen Englannin keväässä.

 

Iltapäivän jälkeen viideltä olen tehnyt ruoan valmiiksi. Äiti ei pysty syömään sitä, koska on tullut kipeäksi, eikä isä halua maistaa kapriksia tai salaattijuustoa, koska meilläpäin ei ole tapana syödä sellaisia. Pistän tähteen jääkaappiin. Vien kaksi joulutorttua parvekkeelle kohmettumaan, mutta ne eivät enää jäädy siellä.

 

Illalla valvon puoli yötä. Alan tajuta, miten paljon on vielä tekemättä. Pitäisi pakata ja etsiä tietoa mahdollisista työpaikoista tai kaupungeista tai mistä ikinä. Vaihdamme lentokonetta Pekingissä ja suunnitelmissa on käydä tervehtimässä siellä asuvaa kaveriani. En ole ottanut vielä selvää, miten lentoasemalta pääsee Taivaallisen rauhan aukiolle. Tilaan kännykällä Forexista Uuden-Seelannin dollareita kahdeksansadan euron edestä, joista puolet on ystävälleni. Suljettuani kännykän tajuan, että olisi pitänyt samalla tilata myös Kiinan valuuttaa.

 

Aamuyöstä en saa henkeä ja nukun suu auki. Ojennan ottamaan vettä vesilasista ja samalla tönäisen Eeva Kilven kirjoittaman runokirjan lattialle. Yhdessä runossa sanotaan ”Kun suru häipyy, tulevat muistot. Ja jokainen niistä koskee yksitellen.

 

Seuraavana aamuna on jo plus asteita, ja kylälle vievät tiet ovat liukkaat. On tasan viikko aikaa lähtöön. Käyn katselemassa koneelta wwooffing ( Willing Workers on Organic Farms) paikkoja ja rekistöröidyn HelpX:ään. Niiden molempien kautta voi tehdä vapaaehtoistöitä majoitusta ja ruokaa vastaan.  Aamukahvilla syön puolikkaan joulutortun ja laitan loput tortuista pakkaseen. Kokoan pyykit narulta ja vien ne vintille repun viereen. Tuuletan huoneeni. Laitan viestin äidilleni, että olen keksinyt kuolinilmoitukseen runon.