26.10.2016 Viimeinen

Illallinen

Illallinen

Seison viidennen kerroksen erkkerihuoneistossa ja katselen taivaanrannassa kytevää valoa. Sateen uhka leijuu ilmassa koko päivän, mutta huomenna Helsinki on jo pakkasella. Ylihuomenna kello viisi Pekingissä on neljä astetta lämmintä, Auclandissa 15. Sohvalle laitan pedin itselleni. Se on eri kuin eilen, eri kuin huomenna. Mietin kuinka monta on vielä edessä. Lakanat tuoksuvat puhtailta, käyttämättömiltä.

 

Sturenkadun ja Mäkelänkadun risteyksessä on neliskantikkain baareja, joiden edustalla näkee toisistaan erilaisia ihmisiä. Vallilan talot tuntuvat tutuilta, kuin vanha ystävä. Siltsu kaataa lasiin viiniä ja on sytyttänyt kynttilöitä. Aamulla naureskelimme ja sovitimme toistemme vaatteita. Ihan kuin olisi ollut yökylässä, pyjamat päällä kokopäivän, ilman rintaliivejä ja hiustenpesua. Päivä täynnä hupsutuksia ja tyttöjen juttuja. Kiipeämme Vallilan kalliolle, joissa kerran kesällä joimme pussikaljaa. Siellä katselimme kaukaa hohtavaa, katoavaa valoa.

 

Illallisen jälkeen Siltsu lähtee teatteriin ja pukee punaisen mekon päälle. Minä laitan punaista huulipunaa ja lähden toisen kaverin kanssa yksille. Sen jälkeen kiirehdin bussi numero 51. Vettä sataa tihuttain ja en saa selvää missä olen. Näinkö äkkiä sitä tulee vieraaksi menneelle ja sopeutuu nopeasti uuteen.

 

Annan luona mietin vielä kerran mitä otan mukaan. Pinkki kannettavani on hieno ja uusi ja upea, mutta vielä 16 tuuman näytöllään paljon tilaa ja huomiota. Paino on lähemmäksi kahta kuin yhtä, lähempänä kolmea kuin yhtä ja puolta. Lataan tablettini, katson tunnistaako se kamerani muistikorttia ja liitän sen telakkaan, jossa on näppäimistö. Elämä pyörii niin helposti koneen ja internetin ympärillä.  Kumman otan mukaan, kysyn jo kolmatta kertaa ja Anna hermostuu ja sanoo ristiriitaisesti tahallaan ärsyttääkseen minua.

 

En tiedä vieläkään.

 

Illalla nukkumaanmeneessä katson itseäni peilistä. Huulipuna on säilynyt, vaikken ole laittanut sitä moneen tuntiin. Petaan pedin ja laitan vesilasin lattialle sängyn viereen. Anna siirtää sen lattialta pois, huolehtii ettei se kaatuisi. Anna on tehnyt itselleen pedin lattialle. Haen kaulaliinan naulakosta. Sanon, että kurkkuni on edelleen kipeä, jo kolmatta viikkoa. Anna nauraa asusteelleni. Kello on yli puolen yön ja huomautan, että huomenna tähän aikaan olemme Pekingissä.

 

Ylihuomenna tähän aikaan alkaa uusi elämä.

25.11.2106 Black Friday

Lennot on peruttu.

Lufthansan lakon vuoksi emme pääse lähtemään ensimmäiselle lennollemme, jonka vuoksi koko lento Uuteen-Seelantiin peruutettiin. Kun saan tietää tästä, on torstai 24.11 ja kello on yli yhden iltapäivällä. Olen juuri pakannut tavarani ja lähdössä Tintin ja Johkun ovesta ulos, kun katson kännykkääni. Lausun ääneen kirosanan ja teen päätöksen. Astun rappukäytävään, nousen bussi numero 43:seen ja menen Annan luokse. Vasta siellä alan järjestelemään asioita.

 

Tsättään Kilroyn nettituen kanssa, joka kehottaa soittamaan heidän kansainväliseen palveluunsa, koska olemme ostaneet lippumme netistä. Hän sanoo, että Lufthansa ei ota vastaan puheluita asiaan liittyen, joten tämä on fiksuin tapa hoitaa asioita. Näppäilen numeron. Soitan, koska Anna ei koe sellaisia asioita omakseen ja minä taas toisaalta olen niissä jokseenkin hyvä. Tällaisissa tilanteissa tulen ajatelleekseni kuinka loistava sihteeri minusta tulisikaan.

 

Harkitsen hetken kaiken jättämistä taakseni ja muuttoa vaikkapa Turkuun. Aurajoen varsi on houkuttanut minua aiemminkin, en tiedä miksi. Ehkä siksi, että se tuntuu olevan Suomen kaupungeista ainoa, joka ei yritä olla kuten Helsinki tai muu maailma. Samassa Kilroyn nettisivuille lämähtää mainos, jossa hehkutetaan irtiottoa Working Holiday viisumilla Uuteen-Seelantiin. Mainitsen siitä Annalle ja molemmat naurahdamme. Varsinainen irtiotto. Kaikesta voi syntyä varsinainen soppa ja silloin tekee mieli paeta.

 

Asiat eivät järjesty moneen tuntiin. Anna pakkaa laukkunsa sekunnissa, mutta ei ole hoitanut esimerkiksi syntymätodistuksen kopioita tai tiliotteen hankkimista. Minä pakkaan laukkuani pidempään, vaikka olen hehkuttanut kuinka onnistuneen kevyesti olen pakannut tavarani. Löydän sellaisenkin aarteen kuin 90-luvun vyölaukku, jonka aion ottaa mukaan. Ilman sitä kesäni pyörämatkat töihin olisivat olleet tylsiä ja vaikeampia, kun kaikki tarpeellinen olisi ollut jossain repussa tai tarakalla.

 

Illalla saan uuden lipun, mutta Anna ei. Lento siirtyy sunnuntaille ja minua harmittaa kovasti. Aiomme peruuttaa yöpaikkamme, mutta kun yritämme etsiä uutta tajuamme ettei se ole enää näin pienellä varotusajalla kovinkaan kannattavaa taloudellisesti ja kysymme houstilta voimmekko olla kolmen yön sijasta yhden.

 

Siirto onnistuu, mutta palautusrahat eivät löydä oikealle luottokortille, koska kyseinen luottokortti ei ole enää voimassa. Yritän olla yhteydessä Airbnb:hen, mutta en löydä mistään kontaktisähköpostia, ja otan varulta yhteyttä pankkiin. Matkavakuutuksesta taas kerrotaan, että he eivät korvaa lakon aiheuttamia korvauksia ja meidän pitää olla yhteydessä lentoyhtiöön. Lentoyhtiömme taas on Air China, ei Lufthansa, joten pitää toivoa parasta, että nettisuilla on tarpeeksi selkeät englanninkieliset ohjeet. Pankista tulee viesti, että pankkivirkailija voi hoitaa asian minun puolesta ja käskee minun olla rauhallisin mielin. En silti luota mihinkään liikaa, varsinkaan taloudellistenasioiden järjestymiseen ellei niitä järjestä itse.

 

Väsyn ja alan ärtyä. Sanon Annalle, etten jaksa enää katsoa yöpaikkoja ja minun täytyy jokatapauksessa mennä hakemaan vielä kaksi laukkua Tintiltä ja Johkulta, jonka jälkeen joudun etsimään yöpaikan täksi yöksi, sitten seuraavaksi ja vielä sitä seuraavaksi. Pistän T:lle viestiä, ja hän sanoi ottavansa minut avosylin vastaan. T on se sama ystävä, jonka luota lähdin 3.11., jolle heitin heipat ovenraossa ja nousin Joensuun bussiin. Tuntuu ettei siitä olisi niin pitkä aika, sanon kun astun sisään vanhaan jugendtaloon.

 

Mutta mitä kaikkea sillä välillä onkaan tapahtunut. Mietin elämää, joista yksi on päättynyt.

 

Syömme nepalilaista ja olemme molemmat vaisuja. Iltaa kohden piristymme ja valvomme kahteen aamuyöllä. Kerron T:le Tuvalusta, joka sijaitsee lähellä Uutta-Seelantia ja joka hukkuu hetkenä minä hyvänsä. Katsomme netistä kuvia siitä ja se koskettaa jotenkin meitä molempia.

 

Perjantaiaamuna herään T:n lemmikkikanin metakkaan ja huudan sille. Se lopettaa heti, mutta jatkaa taas kohta. Huudan uudestaan ja se lopettaa nyt kokonaan. Herättyäni silitän sen päätä ja pahoittelen käytöstäni. Anna pistää viestiä että sai vihdoin uuden lipun, samaiselle lennolle. Ikkunasta tuleva valo häikäisee. Muistan yhtäkkiä, että minulla on likavaatepussissa neljä likaista alushousua ja yksi sukkapari, jotka minun on ollut määrä pestä kokonaisen viikon ajan. Toisaalta, on Black Firday. Minun tekisi vaan heittää ne roskiin ja käydä ostamasta alakerran Forumista uudet ja tuhota luontoa.

 

Samalla muistan, ettei minulla ole vieläkään toista adapteria ja Annalla ei ole ensimmäistäkään. Päätän käydä kakkukahvilla jossain helsinkiläisessä ravintolassa, ostaa alushousuja ja adapterin. Tintti kutsui minut lounaalle luokseen kello yhdeksi  ja menen sinne. Sen jälkeen ostan viinipullon, menen Annan luokse suunnittelemaan reissua. Tajuan, ettemme ole oikeastaan suunnitelleet sitä yhdessä ollenkaan ja miten paljon on kaikkea mitä emme tiedä.

 

Vatsanpohjassa mölyää innostus.

22.11.2016 Odotus

 

Aamulla on päänsärky ja nukun pitkään. Kun nousen ylös, Tintti on lähtenyt jo jonnekin, en muista minne. Ehkä töihin? Vai tekemään väitöskirjaansa? Käyn suihkussa, pesen hampaat ja keitän kahvit. Kahvinkeitin on pesukoneessa ja minulta menee hetki ennen kuin saan koottua sen. Keitän vain itselleni, vaikka visamestareiden whatssappkeskustelusta huomaan, että myös Johku on viereisessä huoneessa hereillä.

 

Minulle tulee mieleen lapsuuteni aamut. Olen ehkä neljä tai viisi, mutta en voi olla sitä vanhempi, koska minä ja veljeni nukumme vielä samassa lastenhuoneessa. Minä nukun ovesta katsottuna vasemmalla ja veljeni oikealla puolella. Heräsin lähes aina aikaisemmin kuin hän. Minulla oli tapana venytellä kovaan ääneen, mistä veljeni ei tietenkään pitänyt. Tein sen kyllä tahallani. Halusin herättää hänet yninälläni, jotta voisimme mennä aamukahvin jälkeen katsomaan yhdessä lastenohjelmia ja mahdollisesti painia siinä välissä. Mutta veli halusi nukkua, aivan kuten äitikin. Perheenjäsenistä isä oli ollut jo kauaa hereillä, rantarakennuksessa tai järvellä. Niinpä jouduin katselemaan yksin lastenohjelmia. Lempipaikkani oli olohuoneen lattialla, metrin päässä televisioruudusta. Tällaisina aamuina sellaiset asiat tulevat mieleen, en tiedä miksi.

 

En osaa käyttää moccamasteria ja minusta tuntuu, että masterin mitta on vääränlainen. Kahvi maistuukin liian vahvalta. Olen juonut kahvia neljä vuotiaasta lähtien ja ainoa tauko tavassani  olin vaihto-opiskeluaikanani Cambridgessä, Englannissa. Painiskellessa moccamasterin kanssa tajuan, että tallaista se tulee olemaan seuraavat puoli vuotta. Taistelua uusien kahvinkeittimien kanssa. Toinen on suihku. Ne kaksi tuntuvat aina niin vaikeilta toiminnoilta vieraissa paikoissa.

Cambridgessä oli ihan asua.

Cambridge, vanhus ja koira

Kello kahden aikaan Johku lähtee kaupungille ja minä palautan viimeisen lainani Töölön kirjastoon. Kävelen lounaalle Tin Tin tangoon. Tintti vei minut sinne ensimäistä kertaa viitisen vuotta sitten. Söimme savulohisalaattia, ja otan sen nytkin. Lähtiessä pois minut ohittaa mies, jonka tunnistan välittömästi erääksi entisen työpaikkani kanta-asiakkaaksi. Hän katsoo minua ja tervehtii yllättyneesti hymyillen. Huomaan hänen seuraavan menoani vielä suojatien ohituksen jälkeen.

 

Loppupäivän kirjoitan ylös osoitteita, nettisivuja, bussivuoroja ja teen matkustusilmoituksen ulkoministeriöön. Luen Working Holidayihin liittyviä blogeja, mutta ne eivät tarjoa minulle mitään uutta tietoa. Aloitan pakkaamaan uutta rinkkaani. Se vaikuttaa hyvältä ja tilavalta. Anna tuo minulle loput tavarani ja sovimme tapaamisen huomeaamuksi kello kymmenen rautatieasemalle ja noudamme rahat.

 

Illalla Johku ja Tintti lähtevät teatteriin ja minä jään yksin. Alan haaveilemaan ja minulle tulee tarve lähteä kävelylle. Niin kuin aina, kun elän kuvitelmissani. Kuljen Töölön kirjaston ympäri samaa reittiä kuin päivällä. Tuijottelen talojen seiniin ja löydän mona paikkaa, joho on iskostettu laattoja joissa kerrotaan kuinka “Se ja se asui siinä ja siinä”. Ravintolan edustalla seisoo rykelmä ihmisiä. Naisilla on pitkät kauniit villakangastakit, värjätyt vaaleat hiukset ja kalliit korut. He näyttävät kuin olisivat eri maailmasta.

Töölössä, Runolassa asui kuuluisia ihmisiä

Töölössä, Runolassa asui kuuluisia ihmisiä

Töölön kirjaston vasen sivu on ikkunoita täynnä ja sinne näkyy sisälle. Tarkkailen hetken asiakkaita ja tajuan, että on sulkemisaika. Pian työntekijät pääsevät pois ja asiakkaat jatkamaan elämäänsä. Kierrän Sibeliuspuiston ja harkitsen meneväni viinilasilliselle lähiravintolaan.

 

Kännykkäni värisee viesteistä. Klikkaan vahingossa säätiedotusta ja huomaan sen yltävän jo ensi viikolle. Sunnuntaina tuulee ja on melkein kaksikymmentä astetta lämmintä. Mietin lentoemäntiä ja lentäjiä. Kuinkakohan pitkään he ovat jo tienneet, että ovat työvuorossa perjantaina 25.11. Milloin tuosta päivästä tuli muutakin kuin vain kaukainen numero. Ihan pian sekin on jo ohitse.

 

20.11.2016-21.11.2016 Helsinki, vielä kerran

 

img_1787

Viimeisen kerran kirjoitan kotisavossa ennen lähtöäni. Äitin Marimekkoliina ja minun pinkkiläppäri sointuu hyvin yhteen.

 

Matkustan koko päivän. Herään aikaisin itkua muistuttavaan yninään, joka myöhemmin paljastuu veljenpoikani innokkaaksi kiljumiseksi. Äiti keittää minulle kahvit ja näyttää itkuiselta. Kahvi on vahvaa, juuri sellaista, jollaisena minä sen haluan, mutta johon äiti ei koskisikaan.

 

Vanhemmat asettuvat katsomaan hiihtoja ja veljenpoikani istuu kiinnostuneena isäni linnunpesässä. Puolenpäivän jälkeen isä käynnistää auton ja pakkaa laukkuni takapenkille. Olen edelleen huolissani reppuni tilavuudesta, mutta en voi sille asialle tällä hetkellä mitään ja päätän olla ajattelematta asiaa. Pihatieltä vastaan ajaa veljeni. Olen kyyristynyt sitomaan kengännauhojani enkä näe häntä.

 

Vien linja-autossa kaksi paikkaa ja toivon, ettei bussi tulisi täyteen, vaan saisin pitää valloitukseni. Matka kestää lähes yhdeksän tuntia ja kulkee Kuopion, Varkauden, Mikkelin ja Lahden kautta Helsinkiin. Alkumatka on sateista, mutta Siilijärven kohdalla alkaa sataa lunta. Se ei kestä pitkään vaan jo Varkaudessa sataa vettä.

 

Leveä savon murre täyttää koko bussin. Kuopiossa nousi kyytiin joukko parikymppisiä, jotka ovat menossa puheidensa perusteella Savonlinnaan ja vaihtavat Varkaudessa liikennöitsijää Suonsalonliikenteen. Ympärillä kuulee puhuttavan sellaisista paikkakunnista kuin Vieremä, Kiuruvesi, Leppävirta. Samankaltaisia paikkoja kuin omanikin. Mikkelin jälkeen alkaa kuulla puheita Helsingistä erilaisella nuotilla. Huomaan olevani ainut, joka on matkustanut näin pitkän matkan pohjoisesta etelään.

 

Bussi pysähtyy Vallilassa Kangasalantiellä, joka olisi entisen kotini välittömässä läheisyydessä. Liikennevaloissa Apteekin talon kohdalla katson ylöspäin viidennen kerroksen erkkeriin. Siinä asuu ystäväni, jonka luona olen myöskin majaillut monta kertaa. Jatkan matkaa päätepysäkille, Kamppiin, mistä minulle tulee aina mieleen Victoria stationin bussiasema Lontoossa. Karu, jääkylmä ja paljon ihmisiä.

Helsinkiin oli tullut jouluvalot

Helsinkiin oli tullut jouluvalot

En voi uskoa, että asun Helsingissä. Aina kun pysähdyn ajattelemaan asiaa, sydämeni käpristyy kummastelemaan asiaa. Ei meiltä päin lähdetty Helsinkiin. Helsinki tunnustikin aluksi erilaiselta, en halunnut jäädä sinne millään. Ihmiset, tavat ja puhe – kaikki oudoksutti. Nyt olen asunut täällä jo viisi vuotta, pieniä väliaikoja lukuunottamatta. Se silti jaksaa ihmetyttää aina. Kun kulkee presidentinlinnan ohitse tai jonkun kauniin ravintolan tulen aina ajatelleeksi, etten ikinä uskonut päätyväni tänne. En tiedä toisaalta mitä luulin. Ehkä jääväni Jyväskylään, jossa asuin edelliset viitisen vuotta. Elämä on niin sattumanvaraista.

Johkun ja Tintin koti, < 3

Johkun ja Tintin koti, < 3

Menen raitiovaunupysäkille ja nousen nelosratikkaan. Jään pois Töölönhallin kohdalla. Askeleeni ovat tänne tutut. Olen yöpynyt lukuisia öitä Tintin ja Johkun luona.  Heti oven avattuani kerron rinkkaongelmistani heille. XXL:n nettisivuilla on myytävänä Haltin sininen rinkka 65 L, 109 euroa. Olen myös katsellut yhtä tori.fi:n 95 e ja 70 l rinkkaa. En tiedä, kumman valitsisin. Johku sanoo, että valitse käytetty, Tintti komppaa kanssani sinisen rinkan kauneutta. Heistä ei ole siis kovinkaan paljon apua päätöksenteossani.

 

Maanantaina käyn kiertelemässä kauppoja. Olen arvioinut raitiovaunupysäkit väärin. Jään pois väärällä ja joudun kävelemään taaksepäin pysäkin verran. Erehdykseni vuoksi matkan varrella on paljon houkuttelevia liikkeitä. Ostan yhdestä niistä punaista luomiväriä ilman palettia ja mietin mihin voin laittaa sen, että se pysyisi ehjänä.  Käyn sovittamassa rinkkoja XXL liikkeessä ja Itersportissa. Sininen tarjouksessa ollut rinkka ei näyttänytkään todellisuudessa niin kauniilta. Oikeastaan se näyttää rumalta. Niin kuin monet asiat näyttävät, kun niistä tulee todellista. Sovin käytetyn rinkan myyjän kanssa tapaamisen ja näen hänet Kluuvin edustalla. Hän pudottaa antamani viisikymppisen setelin vahingossa roskakoriin. Se on meistä molemmista hassua ja nauramme sille hetken.

2016-11-21

Uusi rinkkani, Haltin Vertical 7, 70 L

 

Istun nelosratikassa tyhjän rinkan kanssa. Se kääntyy Kolmen sepän patsaan kohdalta oikealle. Sen kulman kohdalla olen kerran suudellut miestä, johon olin rakastunut. Kyytiin nousee nainen huskyn kanssa, jonka huomaan tuijottaman raitiovaunun takaosaan. Käännyn katsomaan ja huomaan, että siellä on koira. Koira ja sen omistajat ovat samat, jotka olivat eilen samassa raitiovaunussa kuin itsekin ja heistä toinen oli myös samassa linja-autossa. Mies kohdistaa katseeni minuun ja tiedän hänen tunnistaneen minut. Käännyn ja katselen ikkunasta ulos. Kuulen heidän puheensa vaikka raitiovaunussa on täyttä. Jään kisahallin kohdalla pois ja menen kauppaan. Ostan sieltä neljä olutta. Illalla pubivisailen kavereideni kanssa viimeistä kertaa ennen lähtöäni.  Ehkä joku kavereista huomaa, että minulla on uutta luomiväriä.

19.11.2016 Matkapakkailua

Lastenhuoneessa on vaaleansiniset tapetit, joissa on pilviä. Pistän veljenpoikani nukkumaan pinnasänkyyn ja odotan, että poika nukahtaa. Hän leikkii unileluilla, ketulla ja kalalla. Makaan viereisessä sängyssä, pidän silmiä kiinni ja leikin nukkuvaa. Ikkuna katsoo kohti järveä. Tämä oli minun huoneeni yli kaksikymmentä vuotta sitten.

 

Pojan pää on hiestä märkä kun nousen ylös ja silitän vielä poskeaan. Lapsen iho on kimmoisa, painoton. Ihmeellistä, miten kaikki se häviää meistä joku päivä. Katson ikkunaan päin ja mietin sulkeako kaihtimet. Jään päällä liikkuu sulaa vettä.

 

Keittiössä huomaan kuinka talitiaiset ovat syöneet kaikki pähkinät. Yksi sinitiainen tarkastelee menoa pää kallellaan ja menee kennolle viimeisenä. Ne lentelevät puiden luokse. Äiti kertoi, että tiaiset tekevät ikkunan tiivistevilloista talvipesiä ja sotkevat samalla parvekkeen. Ne voivat myös luulla, että on jo kevät.

 

Uuden-Seelannin reissuun on vajaa viikko. Lähden huomenna puolen päivän aikaan. Pakkaan reppua ja alan huolestua siitä mahtuvatko kaikki tavarani mukaan. Aion ottaa mukaan 40 litraisen rinkan ja käsimatkatavaroihin samankokoisen repun, jonka nyöritän remmeillä pieneksi. Käsimatkatavan maksimi paino saa olla 5kg, rinkka painaa kymmenisen. Olen tähän asti ollut vakuuttunut, että saan kaikki tarvitsemani mukaan, enkä tarvitse isompaa rinkkaa. Enää en muista mitä varsinainen rinkkani sisältää, koska se on Annalla ja alan huolehtia liikaa.

 

En ole aiemmin harrastanut gramman viilausta, mutta nyt olen antanut sillekin pikkusormen. Olen hankkinut retkeäni varten silkkimakuupussin, jonka paino lienee vain 100 g tai vastaavaa, sekä kevyen retkipyyhkeen. Niiden on kerrottu monissa yhteyksissä olevan kevyitä ja käytännöllisiä. Niiden lisäksi olen ostanut uuden, vettä pitävän ohuen takin, jonka on määrä toimia sadetakkina. En ole varma aionko ottaa mukaan sadehousuja ja merkitsen sen kysymysmerkillä listaani.

 

En sinänsä halua investoida isompaan rinkkaan, koska minulla on jo saatavilla pienempi. Ihminen tulee toimeen yllättävän vähällä. Matkan pituus ei ole myöskään suoraan verrannollinen rinkan sisältöön. Kokemuksesta tiedän, etten tarvitse puolen vuoden reissulla juurikaan enempää tavaraa kuin kahden viikon reissulla. Kysymys siis kuuluu paljonko olen valmis kantamaan mukana. Vastaus on, etten aio kantaa enempää kuin 15 kg.

 

Jos aion pitää päätöksestäni kiinni, minun täytyy olla valmis jättämään taakseni kaikki kysymysmerkilliset asiat listastani. Minun täytyy varautua siihen, että joudun merkitsemään yhä useamman tavaran ja vaatteen kysymysmerkillä. Huomaan, että aika on antanut paljon anteeksi. Olen maleksinut vanhempieni talossa kaksi viikkoa vanhoissa repaleisissa vaatteissa. Olen etääntynyt tavaroistani, enkä enää välttämättä halua raahata kolmea lempimekkoani toiselle puolelle maailmaa.

 

Juomme äidin kanssa kahvit. Veljenpoikani herää ja koputtaa itkuisena pinnasänkyyn. Yritän saada pojan ikävän muualle selailemalla Atlasta ja kertomalla, että lähden reissuun. Tajuan, että näen hänet seuraavan kerran kun hän on neljä, eikä enää mahdu pinnasänkyyn, koska on jo nyt siihen liian pitkä. Pian hän unohtaa surunsa ja astuu huoneesta keittiöön kahville äitini seuraksi.

 

Ovihaan lankku narisee kun lähden huoneesta. Niin kuin lapsena. Tätä minun tulee ikävä.

17.11.2016-18.11.2016 Muistolehto

 

fullsizerender-2

Kesällä aamukahvit parvekkeella tädin neulomissa villasukissa. Eeva Kilven teos lukulistalla.

 

Tänä vuonna lumet sulavat kahdesti. Ensimmäisen kerran ennen pääsiäistä, nyt puolessa välissä marraskuuta. Uudessa-Seelannissa on lämpöä jo melkein kaksikymmentä astetta. On hankalaa kuvitella sitä lämpöä. Välillä on vaikea kuvitella yhtään mitään, mikä ei ole tässä ja nyt.

 

Torstaina ajamme isän kanssa kolmekymmentä kilometriä pohjoiseen päin ja sitten itään kappelille. Olemme paikalla kymmentä vaille. Nousen autosta ja tervehdin paikalle saapunutta iso-tätiäni ja tämän miestä. Täti kysyy, millaista on asua Helsingissä ja toteaa ettei olla nähty kymmeneen vuoteen. Kysyn tätini vointia ja hän kysyy minulta Uudesta-Seelannista. Kerron, että olen hankkinut working holiday viisumin vuodeksi ja että aion etsiä töitä, mutten tiedä vielä mitä tai mistä. Iso-täti sanoo, että hänelle tehdään pallolaajennus vuodenvaihteessa.

 

Menemme sytyttämään kynttilät ja astumme kappeliin. Hautajaistoimiston väki kysyy haluammeko nähdä vainajan. Muut vastaavat ei, minä vastaan kyllä. Koivuarkku ruuvataan auki ja vainajan kasvoilta nostetaan valkea liina. Siinä kohmean kalmassa makaa tätini, jähmeänä ja kylmänä. Silitän otsaa ja hiuksia. Korvannipukka tuntuu sileältä sormia vasten.

 

Muistokellot soivat kahdeksankymmentäneljä kertaa ja kestävät lähes neljä minuuttia. Asetan valkean liinan takaisin tädin kasvojen päälle. Se menee hieman vinoon, mutta en korjaa sitä. Liinan alla täti näyttää elottomalta, ei nukkuvalta, ei rauhalliselta, ei onnelliselta tai onnettomalta, vaan elottomalta. Minusta niin on hyvä.

 

430687_3108112140867_1974400352_n

Joutsen Englannin keväässä.

 

Iltapäivän jälkeen viideltä olen tehnyt ruoan valmiiksi. Äiti ei pysty syömään sitä, koska on tullut kipeäksi, eikä isä halua maistaa kapriksia tai salaattijuustoa, koska meilläpäin ei ole tapana syödä sellaisia. Pistän tähteen jääkaappiin. Vien kaksi joulutorttua parvekkeelle kohmettumaan, mutta ne eivät enää jäädy siellä.

 

Illalla valvon puoli yötä. Alan tajuta, miten paljon on vielä tekemättä. Pitäisi pakata ja etsiä tietoa mahdollisista työpaikoista tai kaupungeista tai mistä ikinä. Vaihdamme lentokonetta Pekingissä ja suunnitelmissa on käydä tervehtimässä siellä asuvaa kaveriani. En ole ottanut vielä selvää, miten lentoasemalta pääsee Taivaallisen rauhan aukiolle. Tilaan kännykällä Forexista Uuden-Seelannin dollareita kahdeksansadan euron edestä, joista puolet on ystävälleni. Suljettuani kännykän tajuan, että olisi pitänyt samalla tilata myös Kiinan valuuttaa.

 

Aamuyöstä en saa henkeä ja nukun suu auki. Ojennan ottamaan vettä vesilasista ja samalla tönäisen Eeva Kilven kirjoittaman runokirjan lattialle. Yhdessä runossa sanotaan ”Kun suru häipyy, tulevat muistot. Ja jokainen niistä koskee yksitellen.

 

Seuraavana aamuna on jo plus asteita, ja kylälle vievät tiet ovat liukkaat. On tasan viikko aikaa lähtöön. Käyn katselemassa koneelta wwooffing ( Willing Workers on Organic Farms) paikkoja ja rekistöröidyn HelpX:ään. Niiden molempien kautta voi tehdä vapaaehtoistöitä majoitusta ja ruokaa vastaan.  Aamukahvilla syön puolikkaan joulutortun ja laitan loput tortuista pakkaseen. Kokoan pyykit narulta ja vien ne vintille repun viereen. Tuuletan huoneeni. Laitan viestin äidilleni, että olen keksinyt kuolinilmoitukseen runon.

 

 

16.11.2016 Kuume

Aamuyöstä nousee kuume. Poskiontelon särky tuntuu hampaissa asti. Otan särkylääkkeen ja käännän kylkeä. Alustavan suunnitelman mukaan minun pitäisi lähteä huomenna Ouluun, mutta päätänkin jäädä Savoon vielä muutamaksi päiväksi. Palaan sunnuntaina takaisin Helsinkiin, jossa minulla on neljä päivää aikaa majailla Tintin ja Johkun luona ennen lähtöä Uuteen-Seelantiin. Matkatavarani ovat Annalla, ystävälläni, joka tulee alkutaipaleelle mukaan. Jatkan retkeäni uuden vuoden jälkeen yksin.

 

Saan viestin entiseltä työkaveriltani, joka kysyy olenko edelleen lähdössä ja huomauttaa maanjäristyksistä ja tsunamista. Kysyn, miten töissä menee ja vastaan, että kyllä. En oikeastaan pelkää maanjäristystä. En sen enempää kuin sitä, että lentokone tippuisi, tai pommi räjähtäisi ostoskeskuksessa.

 

Muistelen muutaman vuoden takaista aikaani Torontossa, Kanadassa, jossa eksyin ampumavälikohtaukseen. Olin tarvinnut jo paikallista puhelinta jo pitkään, jonka vuoksi kiertelin Eaton ostoskeskuksen puhelinliikekauppoja. Olin juuri ostanut kännykän ja jatkanut matkaa kohti pohjakerrosta, jossa kaikki ravintolat sijaitsevat. Yhtäkkiä näin kuinka ihmisiä alkoi juoksemaan minua vastaan paniikissa. Pian poliisit ohittavat minut ja juoksivat kohti pohjakerrosta. Päästyäni tuhansien ihmisten kanssa ulos, huomasin kuinka ostoskeskus oli piiritetty. Pohjakerroksen pikaruokaketjun edustalla uhreilleen tuntematon mies ampui kuoliaaksi kaksi ihmistä. Useita loukkaantui.

181109_3762185172284_39363308_n

Toronto, Downtown vuonna 2012

Sen jälkeen olen ajatellut, että todennäköisyydet joutua vastaavaan tilanteeseen ovat pienet, vaikka tietenkin niin voi käydä. On olemassa esimerkiksi ihminen, joka on joutunut molempiin ydinpommionnettomuuksiin ja selvinnyt niistä. En silti osaa pelätä onnettomuuksia. Minulla ei ole voimaa vaikuttaa sellaisiin asioihin.

 

Aamukahvin jälkeen soitan kuudelle eri lehtiyhtiölle ja perun tädin lehtitilauksia. A-lehtien henkilökunta pahoittelee tilannettani ja sanoo osaanotot. Äiti on ottanut vapaapäivän. Puolenpäivän jälkeen isä ja äiti lähtevät kuolinilmoituksen ja hautausluvan kanssa järjestelemään ensisijaisen tärkeitä asioita, mitä ikinä ne sitten ovatkin.

 

Minä jään miettimään hautajaisvärssyjä, mutten keksi mitään. Haen liiteristä puita uuniin ja näen verkot, jotka seisovat selvittämättöminä aitan ovenpieluksissa. Tapahtuneen vuoksi isä ei ole päässyt järvelle kolmeen päivään, ja kohta tulisi taas sulaa. Muistelen, kuinka kerran nukuin samaisessa aitassa ja pissasin housuuni. Täti siivosi jälkeni. Menen yläkerran kirjahyllyn luokse ja nostan sieltä muumikirjan. En keksi tädilleni hautajaisvärssyä, mutta isälleni se on ollut mielessä jo vuosikymmenen:

”Hän tuli tyrskyjen luo ja pysähtyi rantatöyräälle. Siellä vaelsi hänen merensä aalto aallolta ohitse ähisevänä ja ylimielisenä, rauhallisena ja rajuna. Isä pyyhkäisi pois kaikki mietteensä, hän vain eli kokonaan, hännänhuipusta korviin saakka.”

img_1793

Selvittämättä jääneet verkot

 

Keitän kahvit ja otan särkylääkkeen. Haluaisin laittaa joulukynttelikön keittiönikkunalle, mutten tiedä missä ne ovat.  Avaan koneen ja pistän Aucklandissa asuvalle kaverin kaverille viestiä. Kysyn, voimmeko yöpyä heillä pari yötä, kun saavumme maahan, mikäli emme saa muutakaan paikkaa. Sen jälkeen nukun tunnin. Kun herään, talo on edelleen hiljainen ja huomaan kuumeen palanneen.

 

Kymmenen yli alakerran kaappikello erehtyy ajasta ja lyö seitsemän kertaa. En tiedä mikä sitä vaivaa. Kukaan ei tiedä, ja siksi kukaan osaa korjata sitä.

15.11.2106 Uniikki pala historiaa

 

 

10422110_10206704973762087_8520186536052626920_n

Kukkakuva otettu kesällä 2015 äitini kukkapenkistä

Sytytän tulen leivinuuniin, mutta se ei syty heti. Katson keittiön ikkunasta ulos ja näen matalalta kulkevan savupilven. Heitän uuniin kartonkia ja sanomalehtiä, ja jätän luukun hieman raolleen. Kastelen rätin ja pyyhin keittiön Marimekkoliinan. Ulkopuolelle on pystytetty linnuille ruokakenno. Kun yritän ottaa kennolla vierailevista talitiaisista valokuvaa, linnut katoavat salamannopeasti. Huomaan ulkona jotain utuista, jonka sekoitan ensin savuksi. Pian tajuan, että savu on lakannut ja on alkanut sataa sakeaa lunta. Puut sihisevät uunissa ja höyryävät, mutta ovat nyt syttyneet kunnolla. Pistän luukun kiinni ja nousen yläkertaan.

 

Päiväni kuluvat samaa kaavaa toistaen. Menen nukkumaan, kun alakerrasta kuuluu vielä yhdentoista uutisten ääni. Kun herään, talo on tyhjä. Käyn ulkona, jonka jälkeen palaan sisälle ja aloitan puuhasteluni keittiössä tai kodinhoitohuoneessa. Olen valmistanut pari kertaa ruokaa, isänpäivää edeltävänä perjantaina leivoin isänpäivänkakun. Veljenpoikani on tullut käymään muutamina päivinä ja jäänyt yöksikin. Hän ei vierasta minua, vaan leikki kanssani kokonaisen päivän ulkona ja antoi minun nukahtaa viereensä päiväunille.

img_1786

Puut sihisevät lämpimässä uunissa

Samalla kun kuuntelen tulen rätinää, tulostan mustavalkoisen kuvan isästä ja tädistä, jonka olen aiemmin skannannut koneelle. Kuva on otettu 1950-luvullla Sonkajärvellä. Isä on siinä kolmevuotias, täti parikymppinen. Suunnilleen siis saman ikäinen kuin veljenpoikani ja minä tällä hetkellä. Tulemme olemaan 2070- luvun alussa samoissa i’issä kuin mitä he ovat nyt. Kiinnitän valokuvan työpöydän edessä olevalle muistitaululle. En tiedä huomaako isä sitä. En aio sanoa siitä mitään.

 

Iltapäiväkahvilla luen Helsingin Sanomista patologista, joka tutkii kuolevia ja kuolleita. Hänen mukaansa elämä on taitolaji. Se on myös uniikki pätkä historiaa, johon pääsemme osallistumaan – jotain, mitä on syytä kunnioittaa. Mietin tuota lausetta vieläkin, kun menen nukkumaan. Ajattelen seuraavaa vuotta uudessa maassa ja aloittaa elämä, josta minulla ei ole edes minkäänlaista mielikuvaa. Olenko osannut tehdä elämässäni oikeita päätöksiä?

 

Siirrän jalkaa, joka nojaa tyynyyn ja havahdun ajatuksistani. Makaan vasemmalla kyljelläni. Pari kuukautta sitten täti oli nukkunut samassa sängyssä vieraillessa meillä. Raaputan kynnellä seinän tapettia, kunnes se on kulunut pois kokonaan. Niin kuin elämä, hiljaa ja kovaa, yhtäaikaisesti ja erikseen. Kunnes jäljellä ei ole enää mitään.

 

14.11.2016-15.11.2016 Lähdön ja jäämisen välinen hetki

 

14991087_10210204989100283_3286371702796645902_o

 

Lähdön ja jäämisen välinen aika pienenee hetki hetkeltä. Lumi on saavuttanut melkein koko Suomen, mutta jo ensi viikoksi on luvattu lämpöasteita. Viikko sitten pakkasta oli -15, nyt viisi.

 

Pesen pyykkejä, värillistä neljääkymmentä astetta. En tiedä kuinka säännöstellä pyykinpesuainetta. Äiti ostaa aina tiivistettä ja konekin on erilainen, se on perhekone. Joudun hetken lukemaan ohjeita. Kuulen kuinka talo narisee eteisessä, vaikka kukaan ei astu ovesta sisään. Napsautan koneen käyntiin ja keitän kahvit.

 

Pyykinpesun jälkeen käyn kävelemässä nipunpuottopaikalla päin. Usvaa on koko päivä niin paljon, että se peittää näkyvyyden. Postiauton takavalokin katosi utuiseen ilmaan. Nipunpuottopaikalla on yksi auto. Sen vierellä ihminen polttaa tupakkaa. Hän katsoo järvelle päin, sinne mistä tukkimiehet ennen kuljettivat tonneittain puita. Vieläkin harvakseltaan muutama puulasti laskeutuu selän kautta kohti Kuopiota. Mies heittää tupakan maahan ja käynnistää auton. Hän antaa minulle tietä ja kääntyessään maantielle hän katsoo vasempaan sivupeiliin ja tarkkailee minua. Hän yrittää keksiä kuka minä olen.

 

Illalla käymme katsomassa tätiä sairaalassa. Hän näyttää pieneltä ja tukka keltaiselta. Seuraamme tädin nukkumista lähes tunnin ajan, ennen kuin hän herää. Tädillä on mustelmista siniset kädet ja turvonneet sormenpäät. Pää on kutistunut kallonmuotoiseksi, painoa ehkä neljäkymmentä kiloa, tuskin sitäkään. Täti kysyy, milloin minä lähden. Sunnuntaina vastaan, hän nyökkää. Viimeiseksi silitän hänen poskeaan. Hän katsoo siltä puolelta sukua perittyä punertavaa tukkaani ja kysyy onko minulla oma väri tukassa. Vastaan, että on. Se on hyvä, hän sanoo ja hymyilee.

 

Illalla keitän kahvit ja paistan joulutortut. Vien omani parvekkeelle jäätymään, olen pitänyt niistä aina kohmeisena. Parvekkeen ovenpielessä törmään tätini sandaaleihin. Siirrän ne syrjään ja ajattelen häntä hetken. Seuraavana aamuna pakkasta on enää kaksi astetta. Kuulen kuinka parvekkeen laudat paukahtavat lämmönvaihtelusta.

Yhdeksän jälkeen äiti laittaa viestiä, että täti on kuollut.

7.11.2016 Koti

 

 

fullsizerender-1

Tie kiertää Pielisen vasemmalta ja viidentoista minuutin kuluttua tulemme valtatielle. Bussi notkuu aamussa, joka ei ole vielä noussutkaan. Linja-auton oikeanpuoleiset ikkunalasit ovat huurussa, jonka vuoksi istun tavoistani poiketen bussin vasemmalla puolella.

 

Vasemmanpuoleisesta ikkunasta näkyy luminen tienvierus, männikköä ja huoltoasema. Huoltoaseman kohdalla odotamme risteävää liikennettä. Yksi auto yskäisee pakokaasunhajuisen köhäisyn jäätyneeseen ilmaan. Huoltoaseman kyljestä näen ajan ja pakkasasteet. Miinusta on kymmenen.

 

Olen pukeutunut vihreään paksuun toppatakkiin ja mietin miten kummassa pääsen siitä eroon, kun 20 päivän päästä lähden lentokentälle. Talvi oli tullut yllättäen. Siitä huolimatta olen siitä iloinen. Olen aina rakastanut talvea, kylmää viimaa kasvoilla ja valkeana kimmeltävää hankea. Olin ollut jokseenkin varma, ettei talvi olisi kerennyt tulla Suomeen, ennen kuin matkani Uuteen-Seelantiin koittaa. Onneksi en ollut pakannut talvivaatteita muuttokuormaan.

 

Saavumme Kuopioon. Kaupunki näyttää kadonneelta saarelta täältäpäin katsottuna. Jään bussista pois ja odotan tutun sinertävää autoa. Hyppään isän kyytiin. Kysyn mitä kuuluu veljenpojalleni ja tädille. Juttelemme vähän säästä, mutta muutoin olemme hiljaa suurimman osan ajasta. Käymme kotikylän kaupassa, ostamme leipää, vehnästä ja muuta tarpeellista. Moni tervehtii isääni ja katsahtavat sitten minua. Minä en tunnista täältä enää ketään, eikä kukaan minua. Isä jää pelaamaan peliautomaattia ja minä kannan ostoskassit autoon.

 

Kotipihan eteen on kasvanut tuuhea metsä. Lapsena pystyimme katselemaan kotitaloamme bussipysäkin kohdalta. Nykyään täytyy tulla pihaan asti, jotta näkisi koko talon. Noustessani autosta odotan vieläkin, että virkeä pohjanpystykorvamme ryntäisi kopistansa ulos ja tervehtisi minua riemukkaasti. Ei ole koiraa, eikä punaista koppia, jonka kylkeen oli ollut kiinnitettynä isoveljeni tekemä kyltti. Isä sanoi, että koppi oli viety serkuille Iisalmeen.

 

Lasken kassini eteisen sohvalle. Sohva on ollut siinä jo vuosikymmeniä. Kaikki on pysynyt lähes ennallaan. Silti koti näyttää aina jotenkin niin tyhjältä ja pieneltä. Lapsena oli enemmän tavaraa ja kaikki tuntui isommalta. Mikään ei ole muuttunut, mutta silti kaikki on toisin. Vastarannallakin asuu eri ihmiset.