16.11.2016 Kuume

Aamuyöstä nousee kuume. Poskiontelon särky tuntuu hampaissa asti. Otan särkylääkkeen ja käännän kylkeä. Alustavan suunnitelman mukaan minun pitäisi lähteä huomenna Ouluun, mutta päätänkin jäädä Savoon vielä muutamaksi päiväksi. Palaan sunnuntaina takaisin Helsinkiin, jossa minulla on neljä päivää aikaa majailla Tintin ja Johkun luona ennen lähtöä Uuteen-Seelantiin. Matkatavarani ovat Annalla, ystävälläni, joka tulee alkutaipaleelle mukaan. Jatkan retkeäni uuden vuoden jälkeen yksin.

 

Saan viestin entiseltä työkaveriltani, joka kysyy olenko edelleen lähdössä ja huomauttaa maanjäristyksistä ja tsunamista. Kysyn, miten töissä menee ja vastaan, että kyllä. En oikeastaan pelkää maanjäristystä. En sen enempää kuin sitä, että lentokone tippuisi, tai pommi räjähtäisi ostoskeskuksessa.

 

Muistelen muutaman vuoden takaista aikaani Torontossa, Kanadassa, jossa eksyin ampumavälikohtaukseen. Olin tarvinnut jo paikallista puhelinta jo pitkään, jonka vuoksi kiertelin Eaton ostoskeskuksen puhelinliikekauppoja. Olin juuri ostanut kännykän ja jatkanut matkaa kohti pohjakerrosta, jossa kaikki ravintolat sijaitsevat. Yhtäkkiä näin kuinka ihmisiä alkoi juoksemaan minua vastaan paniikissa. Pian poliisit ohittavat minut ja juoksivat kohti pohjakerrosta. Päästyäni tuhansien ihmisten kanssa ulos, huomasin kuinka ostoskeskus oli piiritetty. Pohjakerroksen pikaruokaketjun edustalla uhreilleen tuntematon mies ampui kuoliaaksi kaksi ihmistä. Useita loukkaantui.

181109_3762185172284_39363308_n

Toronto, Downtown vuonna 2012

Sen jälkeen olen ajatellut, että todennäköisyydet joutua vastaavaan tilanteeseen ovat pienet, vaikka tietenkin niin voi käydä. On olemassa esimerkiksi ihminen, joka on joutunut molempiin ydinpommionnettomuuksiin ja selvinnyt niistä. En silti osaa pelätä onnettomuuksia. Minulla ei ole voimaa vaikuttaa sellaisiin asioihin.

 

Aamukahvin jälkeen soitan kuudelle eri lehtiyhtiölle ja perun tädin lehtitilauksia. A-lehtien henkilökunta pahoittelee tilannettani ja sanoo osaanotot. Äiti on ottanut vapaapäivän. Puolenpäivän jälkeen isä ja äiti lähtevät kuolinilmoituksen ja hautausluvan kanssa järjestelemään ensisijaisen tärkeitä asioita, mitä ikinä ne sitten ovatkin.

 

Minä jään miettimään hautajaisvärssyjä, mutten keksi mitään. Haen liiteristä puita uuniin ja näen verkot, jotka seisovat selvittämättöminä aitan ovenpieluksissa. Tapahtuneen vuoksi isä ei ole päässyt järvelle kolmeen päivään, ja kohta tulisi taas sulaa. Muistelen, kuinka kerran nukuin samaisessa aitassa ja pissasin housuuni. Täti siivosi jälkeni. Menen yläkerran kirjahyllyn luokse ja nostan sieltä muumikirjan. En keksi tädilleni hautajaisvärssyä, mutta isälleni se on ollut mielessä jo vuosikymmenen:

”Hän tuli tyrskyjen luo ja pysähtyi rantatöyräälle. Siellä vaelsi hänen merensä aalto aallolta ohitse ähisevänä ja ylimielisenä, rauhallisena ja rajuna. Isä pyyhkäisi pois kaikki mietteensä, hän vain eli kokonaan, hännänhuipusta korviin saakka.”

img_1793

Selvittämättä jääneet verkot

 

Keitän kahvit ja otan särkylääkkeen. Haluaisin laittaa joulukynttelikön keittiönikkunalle, mutten tiedä missä ne ovat.  Avaan koneen ja pistän Aucklandissa asuvalle kaverin kaverille viestiä. Kysyn, voimmeko yöpyä heillä pari yötä, kun saavumme maahan, mikäli emme saa muutakaan paikkaa. Sen jälkeen nukun tunnin. Kun herään, talo on edelleen hiljainen ja huomaan kuumeen palanneen.

 

Kymmenen yli alakerran kaappikello erehtyy ajasta ja lyö seitsemän kertaa. En tiedä mikä sitä vaivaa. Kukaan ei tiedä, ja siksi kukaan osaa korjata sitä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *