17.11.2016-18.11.2016 Muistolehto

 

fullsizerender-2

Kesällä aamukahvit parvekkeella tädin neulomissa villasukissa. Eeva Kilven teos lukulistalla.

 

Tänä vuonna lumet sulavat kahdesti. Ensimmäisen kerran ennen pääsiäistä, nyt puolessa välissä marraskuuta. Uudessa-Seelannissa on lämpöä jo melkein kaksikymmentä astetta. On hankalaa kuvitella sitä lämpöä. Välillä on vaikea kuvitella yhtään mitään, mikä ei ole tässä ja nyt.

 

Torstaina ajamme isän kanssa kolmekymmentä kilometriä pohjoiseen päin ja sitten itään kappelille. Olemme paikalla kymmentä vaille. Nousen autosta ja tervehdin paikalle saapunutta iso-tätiäni ja tämän miestä. Täti kysyy, millaista on asua Helsingissä ja toteaa ettei olla nähty kymmeneen vuoteen. Kysyn tätini vointia ja hän kysyy minulta Uudesta-Seelannista. Kerron, että olen hankkinut working holiday viisumin vuodeksi ja että aion etsiä töitä, mutten tiedä vielä mitä tai mistä. Iso-täti sanoo, että hänelle tehdään pallolaajennus vuodenvaihteessa.

 

Menemme sytyttämään kynttilät ja astumme kappeliin. Hautajaistoimiston väki kysyy haluammeko nähdä vainajan. Muut vastaavat ei, minä vastaan kyllä. Koivuarkku ruuvataan auki ja vainajan kasvoilta nostetaan valkea liina. Siinä kohmean kalmassa makaa tätini, jähmeänä ja kylmänä. Silitän otsaa ja hiuksia. Korvannipukka tuntuu sileältä sormia vasten.

 

Muistokellot soivat kahdeksankymmentäneljä kertaa ja kestävät lähes neljä minuuttia. Asetan valkean liinan takaisin tädin kasvojen päälle. Se menee hieman vinoon, mutta en korjaa sitä. Liinan alla täti näyttää elottomalta, ei nukkuvalta, ei rauhalliselta, ei onnelliselta tai onnettomalta, vaan elottomalta. Minusta niin on hyvä.

 

430687_3108112140867_1974400352_n

Joutsen Englannin keväässä.

 

Iltapäivän jälkeen viideltä olen tehnyt ruoan valmiiksi. Äiti ei pysty syömään sitä, koska on tullut kipeäksi, eikä isä halua maistaa kapriksia tai salaattijuustoa, koska meilläpäin ei ole tapana syödä sellaisia. Pistän tähteen jääkaappiin. Vien kaksi joulutorttua parvekkeelle kohmettumaan, mutta ne eivät enää jäädy siellä.

 

Illalla valvon puoli yötä. Alan tajuta, miten paljon on vielä tekemättä. Pitäisi pakata ja etsiä tietoa mahdollisista työpaikoista tai kaupungeista tai mistä ikinä. Vaihdamme lentokonetta Pekingissä ja suunnitelmissa on käydä tervehtimässä siellä asuvaa kaveriani. En ole ottanut vielä selvää, miten lentoasemalta pääsee Taivaallisen rauhan aukiolle. Tilaan kännykällä Forexista Uuden-Seelannin dollareita kahdeksansadan euron edestä, joista puolet on ystävälleni. Suljettuani kännykän tajuan, että olisi pitänyt samalla tilata myös Kiinan valuuttaa.

 

Aamuyöstä en saa henkeä ja nukun suu auki. Ojennan ottamaan vettä vesilasista ja samalla tönäisen Eeva Kilven kirjoittaman runokirjan lattialle. Yhdessä runossa sanotaan ”Kun suru häipyy, tulevat muistot. Ja jokainen niistä koskee yksitellen.

 

Seuraavana aamuna on jo plus asteita, ja kylälle vievät tiet ovat liukkaat. On tasan viikko aikaa lähtöön. Käyn katselemassa koneelta wwooffing ( Willing Workers on Organic Farms) paikkoja ja rekistöröidyn HelpX:ään. Niiden molempien kautta voi tehdä vapaaehtoistöitä majoitusta ja ruokaa vastaan.  Aamukahvilla syön puolikkaan joulutortun ja laitan loput tortuista pakkaseen. Kokoan pyykit narulta ja vien ne vintille repun viereen. Tuuletan huoneeni. Laitan viestin äidilleni, että olen keksinyt kuolinilmoitukseen runon.

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *