16.11.2016 Kuume

Aamuyöstä nousee kuume. Poskiontelon särky tuntuu hampaissa asti. Otan särkylääkkeen ja käännän kylkeä. Alustavan suunnitelman mukaan minun pitäisi lähteä huomenna Ouluun, mutta päätänkin jäädä Savoon vielä muutamaksi päiväksi. Palaan sunnuntaina takaisin Helsinkiin, jossa minulla on neljä päivää aikaa majailla Tintin ja Johkun luona ennen lähtöä Uuteen-Seelantiin. Matkatavarani ovat Annalla, ystävälläni, joka tulee alkutaipaleelle mukaan. Jatkan retkeäni uuden vuoden jälkeen yksin.

 

Saan viestin entiseltä työkaveriltani, joka kysyy olenko edelleen lähdössä ja huomauttaa maanjäristyksistä ja tsunamista. Kysyn, miten töissä menee ja vastaan, että kyllä. En oikeastaan pelkää maanjäristystä. En sen enempää kuin sitä, että lentokone tippuisi, tai pommi räjähtäisi ostoskeskuksessa.

 

Muistelen muutaman vuoden takaista aikaani Torontossa, Kanadassa, jossa eksyin ampumavälikohtaukseen. Olin tarvinnut jo paikallista puhelinta jo pitkään, jonka vuoksi kiertelin Eaton ostoskeskuksen puhelinliikekauppoja. Olin juuri ostanut kännykän ja jatkanut matkaa kohti pohjakerrosta, jossa kaikki ravintolat sijaitsevat. Yhtäkkiä näin kuinka ihmisiä alkoi juoksemaan minua vastaan paniikissa. Pian poliisit ohittavat minut ja juoksivat kohti pohjakerrosta. Päästyäni tuhansien ihmisten kanssa ulos, huomasin kuinka ostoskeskus oli piiritetty. Pohjakerroksen pikaruokaketjun edustalla uhreilleen tuntematon mies ampui kuoliaaksi kaksi ihmistä. Useita loukkaantui.

181109_3762185172284_39363308_n

Toronto, Downtown vuonna 2012

Sen jälkeen olen ajatellut, että todennäköisyydet joutua vastaavaan tilanteeseen ovat pienet, vaikka tietenkin niin voi käydä. On olemassa esimerkiksi ihminen, joka on joutunut molempiin ydinpommionnettomuuksiin ja selvinnyt niistä. En silti osaa pelätä onnettomuuksia. Minulla ei ole voimaa vaikuttaa sellaisiin asioihin.

 

Aamukahvin jälkeen soitan kuudelle eri lehtiyhtiölle ja perun tädin lehtitilauksia. A-lehtien henkilökunta pahoittelee tilannettani ja sanoo osaanotot. Äiti on ottanut vapaapäivän. Puolenpäivän jälkeen isä ja äiti lähtevät kuolinilmoituksen ja hautausluvan kanssa järjestelemään ensisijaisen tärkeitä asioita, mitä ikinä ne sitten ovatkin.

 

Minä jään miettimään hautajaisvärssyjä, mutten keksi mitään. Haen liiteristä puita uuniin ja näen verkot, jotka seisovat selvittämättöminä aitan ovenpieluksissa. Tapahtuneen vuoksi isä ei ole päässyt järvelle kolmeen päivään, ja kohta tulisi taas sulaa. Muistelen, kuinka kerran nukuin samaisessa aitassa ja pissasin housuuni. Täti siivosi jälkeni. Menen yläkerran kirjahyllyn luokse ja nostan sieltä muumikirjan. En keksi tädilleni hautajaisvärssyä, mutta isälleni se on ollut mielessä jo vuosikymmenen:

”Hän tuli tyrskyjen luo ja pysähtyi rantatöyräälle. Siellä vaelsi hänen merensä aalto aallolta ohitse ähisevänä ja ylimielisenä, rauhallisena ja rajuna. Isä pyyhkäisi pois kaikki mietteensä, hän vain eli kokonaan, hännänhuipusta korviin saakka.”

img_1793

Selvittämättä jääneet verkot

 

Keitän kahvit ja otan särkylääkkeen. Haluaisin laittaa joulukynttelikön keittiönikkunalle, mutten tiedä missä ne ovat.  Avaan koneen ja pistän Aucklandissa asuvalle kaverin kaverille viestiä. Kysyn, voimmeko yöpyä heillä pari yötä, kun saavumme maahan, mikäli emme saa muutakaan paikkaa. Sen jälkeen nukun tunnin. Kun herään, talo on edelleen hiljainen ja huomaan kuumeen palanneen.

 

Kymmenen yli alakerran kaappikello erehtyy ajasta ja lyö seitsemän kertaa. En tiedä mikä sitä vaivaa. Kukaan ei tiedä, ja siksi kukaan osaa korjata sitä.

15.11.2106 Uniikki pala historiaa

 

 

10422110_10206704973762087_8520186536052626920_n

Kukkakuva otettu kesällä 2015 äitini kukkapenkistä

Sytytän tulen leivinuuniin, mutta se ei syty heti. Katson keittiön ikkunasta ulos ja näen matalalta kulkevan savupilven. Heitän uuniin kartonkia ja sanomalehtiä, ja jätän luukun hieman raolleen. Kastelen rätin ja pyyhin keittiön Marimekkoliinan. Ulkopuolelle on pystytetty linnuille ruokakenno. Kun yritän ottaa kennolla vierailevista talitiaisista valokuvaa, linnut katoavat salamannopeasti. Huomaan ulkona jotain utuista, jonka sekoitan ensin savuksi. Pian tajuan, että savu on lakannut ja on alkanut sataa sakeaa lunta. Puut sihisevät uunissa ja höyryävät, mutta ovat nyt syttyneet kunnolla. Pistän luukun kiinni ja nousen yläkertaan.

 

Päiväni kuluvat samaa kaavaa toistaen. Menen nukkumaan, kun alakerrasta kuuluu vielä yhdentoista uutisten ääni. Kun herään, talo on tyhjä. Käyn ulkona, jonka jälkeen palaan sisälle ja aloitan puuhasteluni keittiössä tai kodinhoitohuoneessa. Olen valmistanut pari kertaa ruokaa, isänpäivää edeltävänä perjantaina leivoin isänpäivänkakun. Veljenpoikani on tullut käymään muutamina päivinä ja jäänyt yöksikin. Hän ei vierasta minua, vaan leikki kanssani kokonaisen päivän ulkona ja antoi minun nukahtaa viereensä päiväunille.

img_1786

Puut sihisevät lämpimässä uunissa

Samalla kun kuuntelen tulen rätinää, tulostan mustavalkoisen kuvan isästä ja tädistä, jonka olen aiemmin skannannut koneelle. Kuva on otettu 1950-luvullla Sonkajärvellä. Isä on siinä kolmevuotias, täti parikymppinen. Suunnilleen siis saman ikäinen kuin veljenpoikani ja minä tällä hetkellä. Tulemme olemaan 2070- luvun alussa samoissa i’issä kuin mitä he ovat nyt. Kiinnitän valokuvan työpöydän edessä olevalle muistitaululle. En tiedä huomaako isä sitä. En aio sanoa siitä mitään.

 

Iltapäiväkahvilla luen Helsingin Sanomista patologista, joka tutkii kuolevia ja kuolleita. Hänen mukaansa elämä on taitolaji. Se on myös uniikki pätkä historiaa, johon pääsemme osallistumaan – jotain, mitä on syytä kunnioittaa. Mietin tuota lausetta vieläkin, kun menen nukkumaan. Ajattelen seuraavaa vuotta uudessa maassa ja aloittaa elämä, josta minulla ei ole edes minkäänlaista mielikuvaa. Olenko osannut tehdä elämässäni oikeita päätöksiä?

 

Siirrän jalkaa, joka nojaa tyynyyn ja havahdun ajatuksistani. Makaan vasemmalla kyljelläni. Pari kuukautta sitten täti oli nukkunut samassa sängyssä vieraillessa meillä. Raaputan kynnellä seinän tapettia, kunnes se on kulunut pois kokonaan. Niin kuin elämä, hiljaa ja kovaa, yhtäaikaisesti ja erikseen. Kunnes jäljellä ei ole enää mitään.

 

14.11.2016-15.11.2016 Lähdön ja jäämisen välinen hetki

 

14991087_10210204989100283_3286371702796645902_o

 

Lähdön ja jäämisen välinen aika pienenee hetki hetkeltä. Lumi on saavuttanut melkein koko Suomen, mutta jo ensi viikoksi on luvattu lämpöasteita. Viikko sitten pakkasta oli -15, nyt viisi.

 

Pesen pyykkejä, värillistä neljääkymmentä astetta. En tiedä kuinka säännöstellä pyykinpesuainetta. Äiti ostaa aina tiivistettä ja konekin on erilainen, se on perhekone. Joudun hetken lukemaan ohjeita. Kuulen kuinka talo narisee eteisessä, vaikka kukaan ei astu ovesta sisään. Napsautan koneen käyntiin ja keitän kahvit.

 

Pyykinpesun jälkeen käyn kävelemässä nipunpuottopaikalla päin. Usvaa on koko päivä niin paljon, että se peittää näkyvyyden. Postiauton takavalokin katosi utuiseen ilmaan. Nipunpuottopaikalla on yksi auto. Sen vierellä ihminen polttaa tupakkaa. Hän katsoo järvelle päin, sinne mistä tukkimiehet ennen kuljettivat tonneittain puita. Vieläkin harvakseltaan muutama puulasti laskeutuu selän kautta kohti Kuopiota. Mies heittää tupakan maahan ja käynnistää auton. Hän antaa minulle tietä ja kääntyessään maantielle hän katsoo vasempaan sivupeiliin ja tarkkailee minua. Hän yrittää keksiä kuka minä olen.

 

Illalla käymme katsomassa tätiä sairaalassa. Hän näyttää pieneltä ja tukka keltaiselta. Seuraamme tädin nukkumista lähes tunnin ajan, ennen kuin hän herää. Tädillä on mustelmista siniset kädet ja turvonneet sormenpäät. Pää on kutistunut kallonmuotoiseksi, painoa ehkä neljäkymmentä kiloa, tuskin sitäkään. Täti kysyy, milloin minä lähden. Sunnuntaina vastaan, hän nyökkää. Viimeiseksi silitän hänen poskeaan. Hän katsoo siltä puolelta sukua perittyä punertavaa tukkaani ja kysyy onko minulla oma väri tukassa. Vastaan, että on. Se on hyvä, hän sanoo ja hymyilee.

 

Illalla keitän kahvit ja paistan joulutortut. Vien omani parvekkeelle jäätymään, olen pitänyt niistä aina kohmeisena. Parvekkeen ovenpielessä törmään tätini sandaaleihin. Siirrän ne syrjään ja ajattelen häntä hetken. Seuraavana aamuna pakkasta on enää kaksi astetta. Kuulen kuinka parvekkeen laudat paukahtavat lämmönvaihtelusta.

Yhdeksän jälkeen äiti laittaa viestiä, että täti on kuollut.

7.11.2016 Koti

 

 

fullsizerender-1

Tie kiertää Pielisen vasemmalta ja viidentoista minuutin kuluttua tulemme valtatielle. Bussi notkuu aamussa, joka ei ole vielä noussutkaan. Linja-auton oikeanpuoleiset ikkunalasit ovat huurussa, jonka vuoksi istun tavoistani poiketen bussin vasemmalla puolella.

 

Vasemmanpuoleisesta ikkunasta näkyy luminen tienvierus, männikköä ja huoltoasema. Huoltoaseman kohdalla odotamme risteävää liikennettä. Yksi auto yskäisee pakokaasunhajuisen köhäisyn jäätyneeseen ilmaan. Huoltoaseman kyljestä näen ajan ja pakkasasteet. Miinusta on kymmenen.

 

Olen pukeutunut vihreään paksuun toppatakkiin ja mietin miten kummassa pääsen siitä eroon, kun 20 päivän päästä lähden lentokentälle. Talvi oli tullut yllättäen. Siitä huolimatta olen siitä iloinen. Olen aina rakastanut talvea, kylmää viimaa kasvoilla ja valkeana kimmeltävää hankea. Olin ollut jokseenkin varma, ettei talvi olisi kerennyt tulla Suomeen, ennen kuin matkani Uuteen-Seelantiin koittaa. Onneksi en ollut pakannut talvivaatteita muuttokuormaan.

 

Saavumme Kuopioon. Kaupunki näyttää kadonneelta saarelta täältäpäin katsottuna. Jään bussista pois ja odotan tutun sinertävää autoa. Hyppään isän kyytiin. Kysyn mitä kuuluu veljenpojalleni ja tädille. Juttelemme vähän säästä, mutta muutoin olemme hiljaa suurimman osan ajasta. Käymme kotikylän kaupassa, ostamme leipää, vehnästä ja muuta tarpeellista. Moni tervehtii isääni ja katsahtavat sitten minua. Minä en tunnista täältä enää ketään, eikä kukaan minua. Isä jää pelaamaan peliautomaattia ja minä kannan ostoskassit autoon.

 

Kotipihan eteen on kasvanut tuuhea metsä. Lapsena pystyimme katselemaan kotitaloamme bussipysäkin kohdalta. Nykyään täytyy tulla pihaan asti, jotta näkisi koko talon. Noustessani autosta odotan vieläkin, että virkeä pohjanpystykorvamme ryntäisi kopistansa ulos ja tervehtisi minua riemukkaasti. Ei ole koiraa, eikä punaista koppia, jonka kylkeen oli ollut kiinnitettynä isoveljeni tekemä kyltti. Isä sanoi, että koppi oli viety serkuille Iisalmeen.

 

Lasken kassini eteisen sohvalle. Sohva on ollut siinä jo vuosikymmeniä. Kaikki on pysynyt lähes ennallaan. Silti koti näyttää aina jotenkin niin tyhjältä ja pieneltä. Lapsena oli enemmän tavaraa ja kaikki tuntui isommalta. Mikään ei ole muuttunut, mutta silti kaikki on toisin. Vastarannallakin asuu eri ihmiset.

3.11.2016 Näkemiin, Helsinki

Kuva

14940002_10210105532213923_4799377547259655800_o

Tämä aamu on muita aamuja hiljaisempi. Tassuttelen villasukissa ikkunan luo ja katselen nukkuvaa kotikaupunkiani. Läikytän kahvia lattialle, kumarrun ja pyyhin sen. Ulkona aamun ensimmäinen ihminen astelee pihaportista ulos ja aloittaa elämän.

 

Minä suljen kaihtimet ja kahvinkeittimen, rappukäytävässä tilaan hissin. Oviraossa kuiskaan näkemiin ystävälleni, jonka kodissa sain majailla viimeiset yöni Helsingissä. Hän ei kuule minua, hän nukkuu vielä. Kello on viittä vaille kuusi, kun nostan repun selkääni ja nousen linja-autoon. Tiet ovat yön jäljiltä lumiset, talvi oli yllättänyt eilen. Helsingin ja Vantaan rajalla alkaa sataa lunta ja minä piirrän takaikkunaan sydämen. Nukahdan. Kun herään, aurinko on noussut.

 

Pistän ystävälleni viestin, sille jonka luo olen menossa. Hän vastaa siihen pian ja minä naurahdan. Käytävän toisella puolella istuva henkilö havahtuu. Hän ei käännä kuitenkaan päätään, jotten huomaisi hänen kiinnittäneen huomiota minuun. Joensuuhun on vielä kolmatta sataa kilometriä. Nojaan ikkunalasiin, aurinko on vieläkin idässä.

 

Saavun Joensuuhun, jossa yövyn yhden yön. Juomme ystäväni kanssa olutta ja katsomme televisiota. Nauramme ja suunnittelemme viikonlopun ostoslistaa. Aamulla lähdemme aikaisin kohti Kolia. Olemme varanneet sieltä mökin pariksi yöksi ja tarkoituksena on patikoida muutama reitti.

 

Kolin Portilla pysähdymme lounaalle. Edellisestä kerrasta on vuosia. Muistelemme, kuinka kävimme syömässä siellä maailman parhaimmat pitsat vuonna 2010. Vai oliko se vuonna 2009? Samalla reissulla kävimme kiertämässä 40 kilometrin reitin Herajärven ympäri. Minulta katkesi kävelysauva jyrkässä nousussa ja polviin tuli ilkeät haavat.

 

Lounas ei ollut niin hyvää kuin viimeksi ja nousemme hieman pettyneinä ylös pöydästä. Ennen lähtöä puen invavessassa ylleni tuulipuvunhousut. Pakkanen on tehnyt maasta kimmeltävän ja kauniin. Talvi narisee jalkojemme alta, kun kipuamme Kolin rinnettä pitkin. Huipulla on hiljaista ja sieltä näkyy melkein äärettömyys.

 

Jossain kaukana sataa lunta.

 

Illalla lämmitimme saunan.

Illalla lämmitimme saunan.